Täällä ei ole minareetteja, mutta kylän kukot huolehtivat aamuherätyksestä tehokkaasti. Kaikkien pienten omakotitalojen pihalla kuopsuttelee pari kanaa ja kukko. Monella pihalla touhottaa myös pieni musta sika. Vessan ikkunan raosta kuuluva iloinen röhkiminen säestää hampaidenpesuani. Täällä kaikki possut, lehmät ja kanat ovat onnellisia. Ja kun laittaa pataan kukonpojan takapihalta, niin voidaan jo puhua todellisesta lähiruuasta. Suurimmassa osassa maailmaan ajatus vain sikoja varten rakennetusta lämmitetystä talosta on täysin absurdi. Hyvä kun edes ihmisille löytyy katto pään päälle.
Olemme Annan kanssa molemmat tulleet siihen tulokseen, että vaikka auton vuokrauksessa on puolensa, niin se on liian seiväsmatkat-meininkiä meille. Muutenkin alkaa olla hermot riekaleina Lombokilla, Gili Airilla ja venematkalla vallinneeseen rahat-pois-tyhmiltä-turisteilta meininkiin. Vastenmielisyyteni turistirysiä kohtaan on huipussaan.
Päivän aikana ajamme taas ensin alas merenrantaan Endeen ja sitten ylös vuorille Moniin. Matkan varrella on tietysti miljoona mutkaa... Bajawan lähistöllä käymme vielä tutustumassa perinteiseen floresilaiseen kylään, joka tosin alkaa muistuttaa enemmän kotiseutumuseota, vaikka taloissa viellä asutaankin. Perinteet ovat kuitenkin vielä voimissaan, ja uusien betonitalojenkin pihoilla näkyy seremoniakatoksia ja - mökkejä. Mökkeihin viedään ruokaa esi-isille, Andrei selittää. Siksi varmaan katolliset haudatkin on laitettu talon eteen? Esi-isät ovat siinä näppärästi pihapiirissä. Kylän takana nousee toinen tulivuori. Kun ajamme pois kylästä vastaan tulee perinteisiin kankaisiin pukeutunut joukko menossa juhliin. Ensimmäisenä kärryissä lykätään sikaa ja sitten tulee väki perässä korit pään päällä.
Matka jatkuu taas läpi viidakon. Tosin en ole ihan varma onko kyseessä viidakko, vai mahonki-macademia-kahvi-tapioka-kaakao-betelpalmu-banaani sekaviljelmä... Pihoilla kasvaa suuria pasuunankukka ja joulutähtipensaita. Kiinanruusu kukkii pensasaitoina. Kun ajamme koulun ohi, pihalla olevat pikku koululaiset suorastaan sekoavat. "Bule Bule!" he kirkuvat ja juoksevat peräämme.
Laskeudumme alas meren rantaan. Kallio putoaa jyrkkänä mereen. Ranta on kuitenkin mustaa tuliperäistä hiekkarantaa, meri turkoosi. Pysähdymme rantaan, jossa paikalliset keräävät meren tuomia sinisiä laavakiviä. "Now is not season for stones" sanoo Adrian. En tiennytkään, että kivilläkin on oma vuodenaikansa? Kerään itselleni kourallisen kaikkein pienimpiä turkoosin ja violetin sävyisiä kiviä. Kiviä rahdataan myyntiin koristekiviksi Javalle ja Balille.
Nousemme taas ylös kanjonin pohjaa pitkin. Kanjonin seinämiä peittää viidakko, pohjalla on välillä pieniä riisipeltoja. Ylhäällä vuorilla kuljemme mandariinikylän poikki. Pihat ovat täynnä oransseja hedelmiä notkuvia puita. Sitruunoita ja greippejäkin näkyy. Pysähdymme kylän keskellä olevalle hedelmätorille. Aiemmin päivällä olemme ostaneet tien varresta sirsakia ja pieniä banaaneja (ehkä maailman parhaita!). Nyt täydennämme varastoja porkkanoilla, ruskeilla käpyhedelmillä ja violeteilla pyöreillä hedelmillä.Käpyhedelmän maku on outo, mutta se taitaa nousta suosikiksi. Violetti hedelmä on maultaan liian mieto.
Vielä vähän matkaa ja olemme perillä pikkuisessa Monin kylässä.
Onneksi Adrianin musiikkimaku natsaa yhteen meidän kanssa. Stereoissa soi Rihanna, Tiesto ja Buena Vista Social Club. Kuubalaismusiikkia kuunnellessa on helppo kuvitella olevansa Kuubassa. Niin maisemat kuin ihmisten ulkonäkökin täsmäävät. Reggae on myös suosittua täällä. Olen nähnyt jo monella paikallisella rastat.Muutamalla on vielä niin tumma iho ja afrikkalaiset kasvonpiirteet, että vaikutelma käy aidosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti