Kävelemme aamulla Jakartan tärkeimmälle kauppakadulle. Kymmenen kaistainen katu on koristeltu istutuksin ja puukujin. Pakkien korkeat pilvenpiirtäjätornit kohoavat ylös utuiselle taivaalle. Joudumme hetken odottelemaan, ennen kuin Indonesian Palaza, kaupungin hienoin shoppailupaikka avaa ovensa. En ole koskaan ollut yhtä suuressa ja upeassa ostoskeskuksessa. Alimmissa kerroksissa on Chanelin, Versacen yms kauppoja. Ylempänä elektroniikkaa, sekä sekä suurin ruokamaailma, minkä olen nähnyt. Kaksi lyhdyin valaistua japanilaista kerrosta, lattiat luonnon kiveä ja kukkivia kirsikkapuita (muovista, tietysti). Roomalainen pylväikkö pitserioineen, moderni pelkistetty kerros pikaruokaa. Syön heti annoksen sushia ja daikonsalaattia, vaikka kello on vasta kymmenen aamulla. Jälkiruuaksi osta Fudge & Cream Factoryn banaanitoffeejäätelön. Vanilija ja suklaa jäätelö sekä täytteeksi tulevat suklaarakeet ja tuore banaani leivotaan palloksi jäisellä marmorialustalla. Korsiteeksi banaaniviipaleita ja toffeekastiketta, nam! Jatkan harhailua itäiseen siipeen. Indonesialaisia käsitöitä ja antiikkia, liian kalliita minulle. Eksyn Seibun tavarataloon, jossa on menossa alennusmyynnit. Guessin vaatteet ovat myös alennuksessa. Jotenkin päädyn ostamaan 3 farkut, 3 paitaa ja 3 kengät, kaikki Guessiltä. Tämä viimeistelee konkurssini aika tehokkaasti...
Vien tavarat hotellille ja vietän pari tuntia netissä. Sen jälkeen läheiseen kylpylään hierontaan. Illalliseksi vielä japanilaista pataruokaa. Kävelen takaisin hotellille. Jalkakäytävät ovat täynnä elämää ja ihmiset tervehtivät iloisesti. Jopa kerjäläistyttö toivottaa hyvää iltaa niin vilpittömästi hymyillen, että annan hänelle viisitonnia. Ja minä sentään en periaatteesta koskaan anna rahaa kerjäläisille! Perheet istuvat illallisella katukeittiöissä ja syövät paistettua riisiä, grillattuja satayvartaita ja tuoreita hedelmiä. Jotkut katsovat televisiota, miehet pelaavat shakkia. Jaloissani pyörii töpöhäntäisiä pikku kissoja. Muistan taas, miksi niin pidän Aasiasta. Täällä osataan nauttia elämästä! Indonesialaiset ovat lisäksi poikkeuksellisen mukavaa porukkaa, mielyttävin tuntemani kansa (ehkä tiibettiläisiä lukuunottamatta). Jakartasta en ole kuullut tai lukenut juuri mitään positiivista mistään, mutta minä pidän tästä kaupungista.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
21.7. Yogjakarta
Aamiaista rauhassa, kerrankin. Menemmeasemalle ja hyppäämme junaan, edessä 6 tunnin matka. Matkustamme business luokassa, eli pääsemme nauttimaan DVDllä pyörivästä Green Dayn live esiintymisestä. Katselen maisemia. Tiilikattoisten pienten omakotitalojen muodostamia kyliä. Jokaisella pihalla banaanipuu ja papaijja, pari kanaa tai vuohi. Pensasaidat ympäröivät pihoja, lapset leikkivät kapeilla kyläkujilla. Sitten riisipeltoja, ensin pienten kaistaleiden muodostamaa tilkkutäkkiä ja sitten yhä suurempia. Lopulta tasainen häikäisevä matto jatkuu silmän kantamattomiin. Viivasuoran tasangon vastakohtana, pilvien yläpuolella kohoaa valtavan tulivuoren silhuetti. Se erottuu vain juuri ja juuri, sillä kosteus tekee ilmasta usvaista. Lopulta riisitasanko vaihtuu Jakartan esikaupungeiksi ja teollisuusalueiksi. Talot on rakennettu melkein rataan kiinni, väliin jää vain kapea kävelypolku täynnä elämää. Lapset leikkivät melkein kiskoilla. Välillä viereisillä raiteilla kävelee ihmisiä. Ensin kiskoilla kulkee mies, sitten heti perään veturi ja taas toinen mies. Miten tämä voi toimia? Pahimmillaan tilaa väistämiseen ei edes ole. Hääkatoskin on rakennettu rataan kiinni. Katukeittiöiden ohi pääsee vain kiertämällä raiteiden kautta. Välillä kiskoja reunustaa vihannesmaa tai suuri kala-allas. Slummeja ei juuri ole, vasta lähempänä keskustaa näkyy hökkelialuetta. Kerrostalot ovat korkeintaan 2-3 kerroksisia ja niitä on vähän. Korkeita taloja on vain aivan Jakartan ydinkeskustassa. Miksi Indonesiassa kaikilla on varaa asua söpöissä pienissä omakotitaloissa, mutta Suomessa ei?
Majoitumme taas backpackereiden suosimalle kadulle Jalan Jaksalle, tällä kertaa vähän parempaan hotelliin (60 euroa yö).
Majoitumme taas backpackereiden suosimalle kadulle Jalan Jaksalle, tällä kertaa vähän parempaan hotelliin (60 euroa yö).
20.7. Legian, Bali
Lennämme aamuvarhaisella Yogjakartaan (40 euroa). Portti vaihtuu ennen lentoa pariinkin otteeseen. Portista kävellään suoraan ulos kentälle, ja sen jälkeen pitää osata itse harhailla oikeaan koneeseen. Mutta itse lento on taas ok ja hetkessä olemme Yogjakartalla Jaavan saarella. Syön indonesialaista aamiaista kentällä: riisiä, munakasta, keitetty ja sen jälkeen friterattu chilillä maustettu muna, grillattu pikkukala ja vihdalta maistuvia vihanneksia. Sillä aikaa Anna tutustuu pieneen vanhaan valkotukkaiseen mieheen, joka näyttää aivan Karate Kidin japanilaiselta opettajalta. Ukosta tulee välittömästi mielyttävä vaikutelma ja päätämme palkata hänet autoineen koko päiväksi (50 eur). Ensin ajamme Borobuduriin, vanhaan buddhalaistemppeliin, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Temppeli on ollut hylätty, mutta eurooppalaiset aloittivatsen kunnostuksen jo 1800 luvulla ja kunnostus vietiin loppuun YK:n varoin. Siitä hyvästä valkoihoiset saavat tietysti taas maksaa moninkertaisen lipun hinnan, 15 dollaria. Temppeli on erityisen kiinnostava, muttei erityisen vaikuttava. Sen sijaan minuun tekee vaikutuksen museon englanninkielinen selostusteksti, joka on ilmeisesti tehty Googlen käännösohjelmalla. Lauseet ovat melko käsittämättömiä. Mieleen jää myös järjettömän laaja matkamuistohelvetti, josta en meinaa löytää ulospääsyä. Myynnissä olisi kaikenlaista tarpeellista, kuten stupalla varustettu tuhkakuppi. Sorrun kuitenkin itsekin ostamaan muistoksi kaksi kivistä leijonaa.
Opas setä ajeluttaa meitä ympäri kauniita pikkuteitä pitkin. Riisipellot hehkuvat vihreää ja jokaisella tilkulla puuhastelee maatyöläinen kumartuneena, kasvot olkihatun varjossa. Joet ovat uurtuneet syvälle maahan. Kylät ovat pieniä ja viihtyisiä, tiilestä rakennettuja. Ihmiset istuvat pihoilla lapsineen. Aika idyllistä tämä Jaavan maaseutu. Ajamme myös läpi kylän, jossa tiiliä valmistetaan. Masuuneissa hehkuu tuli ja valmiit tiilet on ladottu pinoihin.
Tie lähtee nousemaan suoraan ylöspäin. Pellot vaihtuvat metsäksi. Tosin täälläkin on joskus ollut riisipeltoja ja ne erottuvat vielä portaina rinteessä. Alue on metsitetty, jotta metsä hidastaisi purkauksen sattuessa laavan valumista alas rinnettä. Keskellä rinnettä on syvä kaivos, josta näppään pari valokuvaa. Ylempänä rinteellä pysähdymme laavavirtaa varten rakennetun kanjonin alareunaan. Kävelemme ylös rinnettä. Lähden seuraamaan edelläni kulkevaa opasta ja turistia. Saan heidät lopulta kiinni. Opas alkaa välittömästi ylistää Nokiaa, kun kuulee kotimaani. Hän valittelee, etteivät indonesialaiset saa aikaiseksi mitään vastaavaa. Turistipoika on ja Japanista ja tyytyy hymyilemään, koska ei juuri osaa englantia. Opas puhuu paitsi sujuvaa englantia ja myös japania. Hän pyytää meitä illalliselle. "Indonesian men, I know you!" nauraa Anna hänelle.
Käymme vielä hindutemppelillä. Odotan autossa, koska olen mielestäni jo nähnyt niitä riittävän määrän Intiassa. Oppaamme käy sillä aikaa rukoilemassa. Tajuan, etten ole koskaan käynyt moskeijassa. Palaamme Yogjaan ja oppaamme haluaa viedä meidät halpaan hotellin. Hänen valintansa on kuitenkin täynnä. Käymme läpi monta hotellia, kaikki yhtä sotkuisia. Lopulta päädymme hiukan muita parempaan loukkoon (14 euroa). Kylpyhuone on likainen ja hanat hajoavat käsiin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen vaihdamme toiseen, siistiin ja viihtyisään paikkaan aivan lähellä (40 euroa). Illallinen backpacker ravintolassa, jossa pelottelemme pari samassa pydässä istuvaa nuorta brittityttöä tarinoillamme. Syön tofuburgerin ja salaatin. Tofuni on friteerattu. Brittityttö tilaa paistetun jäätelön ja ihmettelee, mitähän se mahtaa olla. "Se on takuu varmasti friteerattu" sanon, "niin kuin kaikki ruoka täällä". Ja todellakin, jotenkin ovat saaneet kylmän jäätelöpallon päälle aikaiseksi friteerauskuoren.
-
Indonesiassa voi matkustaa halvalla. Huoneen saa 7-10 eurolla, jos sopeutuu siihe, että lattiat ovat lian peitossa ja vessa haisee. Ruuan saa 60 sentillä, jos tyytyy syömään riisiä, tulista kastiketta ilman vihanneksia ja friteerattuja pallukoita (tosin kala on usein ollut hyvää). Bussit lautat ja junan sika-osasto eivät ole kalliita, jopa lennot ovat halpoja. Mutta siistiä huonetta ei valitettavasti saa alle 35 euron ja vähänkin parempi ruoka maksaa sekin 10 kertaa enemmän. Tämä matka on tullut todella kalliiksi. Tai sitten minä olen tullut vanhaksi, kun haluan siistin vessan ja eurooppalaisen aamiaisen?? Joka tapauksessa Indonesia jää mieleeni maana, joka kaipaisi kipeästi mäntysuopaa ja juuriharjaa. Vain Intia on ollut tätä maata suttuisempi.
Opas setä ajeluttaa meitä ympäri kauniita pikkuteitä pitkin. Riisipellot hehkuvat vihreää ja jokaisella tilkulla puuhastelee maatyöläinen kumartuneena, kasvot olkihatun varjossa. Joet ovat uurtuneet syvälle maahan. Kylät ovat pieniä ja viihtyisiä, tiilestä rakennettuja. Ihmiset istuvat pihoilla lapsineen. Aika idyllistä tämä Jaavan maaseutu. Ajamme myös läpi kylän, jossa tiiliä valmistetaan. Masuuneissa hehkuu tuli ja valmiit tiilet on ladottu pinoihin.
Tie lähtee nousemaan suoraan ylöspäin. Pellot vaihtuvat metsäksi. Tosin täälläkin on joskus ollut riisipeltoja ja ne erottuvat vielä portaina rinteessä. Alue on metsitetty, jotta metsä hidastaisi purkauksen sattuessa laavan valumista alas rinnettä. Keskellä rinnettä on syvä kaivos, josta näppään pari valokuvaa. Ylempänä rinteellä pysähdymme laavavirtaa varten rakennetun kanjonin alareunaan. Kävelemme ylös rinnettä. Lähden seuraamaan edelläni kulkevaa opasta ja turistia. Saan heidät lopulta kiinni. Opas alkaa välittömästi ylistää Nokiaa, kun kuulee kotimaani. Hän valittelee, etteivät indonesialaiset saa aikaiseksi mitään vastaavaa. Turistipoika on ja Japanista ja tyytyy hymyilemään, koska ei juuri osaa englantia. Opas puhuu paitsi sujuvaa englantia ja myös japania. Hän pyytää meitä illalliselle. "Indonesian men, I know you!" nauraa Anna hänelle.
Käymme vielä hindutemppelillä. Odotan autossa, koska olen mielestäni jo nähnyt niitä riittävän määrän Intiassa. Oppaamme käy sillä aikaa rukoilemassa. Tajuan, etten ole koskaan käynyt moskeijassa. Palaamme Yogjaan ja oppaamme haluaa viedä meidät halpaan hotellin. Hänen valintansa on kuitenkin täynnä. Käymme läpi monta hotellia, kaikki yhtä sotkuisia. Lopulta päädymme hiukan muita parempaan loukkoon (14 euroa). Kylpyhuone on likainen ja hanat hajoavat käsiin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen vaihdamme toiseen, siistiin ja viihtyisään paikkaan aivan lähellä (40 euroa). Illallinen backpacker ravintolassa, jossa pelottelemme pari samassa pydässä istuvaa nuorta brittityttöä tarinoillamme. Syön tofuburgerin ja salaatin. Tofuni on friteerattu. Brittityttö tilaa paistetun jäätelön ja ihmettelee, mitähän se mahtaa olla. "Se on takuu varmasti friteerattu" sanon, "niin kuin kaikki ruoka täällä". Ja todellakin, jotenkin ovat saaneet kylmän jäätelöpallon päälle aikaiseksi friteerauskuoren.
-
Indonesiassa voi matkustaa halvalla. Huoneen saa 7-10 eurolla, jos sopeutuu siihe, että lattiat ovat lian peitossa ja vessa haisee. Ruuan saa 60 sentillä, jos tyytyy syömään riisiä, tulista kastiketta ilman vihanneksia ja friteerattuja pallukoita (tosin kala on usein ollut hyvää). Bussit lautat ja junan sika-osasto eivät ole kalliita, jopa lennot ovat halpoja. Mutta siistiä huonetta ei valitettavasti saa alle 35 euron ja vähänkin parempi ruoka maksaa sekin 10 kertaa enemmän. Tämä matka on tullut todella kalliiksi. Tai sitten minä olen tullut vanhaksi, kun haluan siistin vessan ja eurooppalaisen aamiaisen?? Joka tapauksessa Indonesia jää mieleeni maana, joka kaipaisi kipeästi mäntysuopaa ja juuriharjaa. Vain Intia on ollut tätä maata suttuisempi.
19.7. Legian, Bali
Kävelen rantaa pitkin Kutalle. Pysähdyn italialaiseen ravintolaan, erinomaista tuoretta tonnikala salaattia, ohessa neljää eri tuoretta leipää. Ja hinta vain 7 euroa. Ostan Kultalta Billabongin liikkeestä kypärän, märkäpuvun ja kengät, sekä surffareiden uv-suojapaidan. Kävelen auringon laskiessa takaisin hiekkarantaa pitkin, vaikka tavarat vähän painavatkin. Meri on täynnä surffaajia. Suuret aallot lyövät korkeina rantaa, tuuli puhaltaa vesipärskeet sumuksi. Korkealla lentää leijoja.
17.7. Legian, Bali
Hierontaa, jalkahoito, fine dining illallinen - ja kaikki pilkkahinnalla. Pidän! Näillä hinnoilla voisi käydä hieronnassa vaikka joka päivä. Nyt pidämme muutaman päivän lomaa rinkkamatkailusta. Tosin vaihdamme hotellia puolessa välissä, ihan vaan tavan vuoksi...
Balilla ei ole paljon yhteistä Floresin kanssa. Kansa on täysin erinäköistä, Floresilaiset eivät näytä lainkaan kauko-idän asukkailta kun taas balilla vastaantulijat näyttävät aivan samalta kuin Thaimaassa tai Vietnamissa. Floresilla ja Balilla puhutaan eri kieliä, floresilaiset ovat katolilaisia/animisteja ja balilaiset hinduja. Varallisuusaste on täysin eri. En oikeastaan keksi näiden saarten asukeille muuta yhteitä nimittäjää, kuin että molemmat saaret sattuvat kuulumaan Indonesian valtioon. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että Indonesiassa eri saarilla on itsenäistymispyrkimyksiä (Achen, Timor, Papua). Ihmeellisintä on se, että mikä tämän paketin oikein pitää kasassa? Ilmeisesti keskusjohdossa joku hyötyy, tai ainakin maksimoi valtansa? Ja tietysti islamilaistaminen on helpompaa, kun se voidaan masinoida hallituksen toimesta. No, kai tästä jotain skaalaetuja on myös.
Balilla ei ole paljon yhteistä Floresin kanssa. Kansa on täysin erinäköistä, Floresilaiset eivät näytä lainkaan kauko-idän asukkailta kun taas balilla vastaantulijat näyttävät aivan samalta kuin Thaimaassa tai Vietnamissa. Floresilla ja Balilla puhutaan eri kieliä, floresilaiset ovat katolilaisia/animisteja ja balilaiset hinduja. Varallisuusaste on täysin eri. En oikeastaan keksi näiden saarten asukeille muuta yhteitä nimittäjää, kuin että molemmat saaret sattuvat kuulumaan Indonesian valtioon. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että Indonesiassa eri saarilla on itsenäistymispyrkimyksiä (Achen, Timor, Papua). Ihmeellisintä on se, että mikä tämän paketin oikein pitää kasassa? Ilmeisesti keskusjohdossa joku hyötyy, tai ainakin maksimoi valtansa? Ja tietysti islamilaistaminen on helpompaa, kun se voidaan masinoida hallituksen toimesta. No, kai tästä jotain skaalaetuja on myös.
16.7. Maumere, Flores
Aamulla kentällä on taas edessä kiinnostava show. (Seinällä olevassa tarrassa lukee Wings Airin iskulause "Fly is cheap".) Matkustajia on paikalla vain viisi, mutta henkilökuntaa sitäkin enemmän. Ensin matkalaukkujen turvatarkastus. Yksi mies tarkistaa lipun. Koska läpivalaisulaite on ilmeisesti rikki, niin toinen mies hosuu metallin paljastimella laukun ympäri. Kun metalin paljastin piippaa, mies haluaa nähdä mitä sivutaskussa on. Jaaha, patterihan sieltä löytyi. Kun metallinpaljastin piippaa Annan laukun kohdalla Anna sanoo "It`s metal!" Mies ei viitsi avata laukkua vaan hymyilee tyytyväisenä ja asia on sillä selvä. Kyseessä oli Annan puukko. Sitten chek-in. Varoituskyltin suuri kuva kieltää laittamasta kameraa, kännykkää tai kannettavaa tietokonetta matkatavaroihin. Räjähteistäkin taitaa olla pieni maininta tekstissä jossain alempana. Tiskillä on edelleen "Closed" kyltti. Sen takana on kolme virkailijaa, jotka lopulta onnistuvat tulostamaan boarding cardini vanhalla pistematriisi tulostimella. Vanha mies ottaa matkalaukkuni ja laittaa sen ikivanhalle vaa´alle, jonka viisari on irronnut. Punnitus on kuitenkin täten suoritettu ja mies ojentaa laukun nuorelle pojalle, joka työntää sen seinässä olevasta aukosta toiselle pojalle, joka laittaa laukun kärryyn. Vieressä olisi myös avoin ovi, mutta laukun kantaminen suoraan kärryyn olisi varmaankin liian helppoa.
Sitten vielä käsimatkatavaroiden turvatarkistus ja lentokenttävero, mihin siihenkin tarvitaan kaksi virkailijaa. Tällä kerralla läpivalaisulaite jopa toimii. Laitan litran vesipullon suoraan hihnalle, hyvin menee. Jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut Leatherman veitsen käsimatkatavaroihin. Eipä sekään sitten ollut mikään ongelma. No, lentokin kyllä sujuu ongelmitta, lentokonekin on tuliterä. Katselen Floresin saarta ikkunasta ja erotan lukuisia viidakon peittämiä kraatereita, toimivien tulivuorten lisäksi.
Bali on lievä kulttuuri shokki. Olinko vielä eilen kirjavilla markkinoilla, jossa naiset pukeutuivat kita-saronkeihin ja miehet kantoivat hartioillaan kokonaisia eläviä sikoja kotiin? Nyt shoppailen eurooppalaisia merkkejä (aitoja jopa), ihmettelen luksushotelleja ja syön ehkä parasta sushia ikinä. Koristellut talot ja muurit kertovat balilaisten kauneuden tajusta ja käsityötaidosta. Hotellien puutarhat taidokkaasti muotoiltuja. Ruoka on hyvää. Ovatko Flores ja Bali tosiaan samaa valtiota? Tai edes samalla planeetalla? Illalla baarissa seuraan paikallisen cover-bändin soittamaa RnB musaa. Pukeutumistyyli ja eleet on kopioitu pikkutarkasti MTV:ltä. Ei tietoakaan mikkihiiri-meiningistä.
Yllättäen tyrkyttäminen on täällä lievempää kuin Lombokilla tai Floresilla. Ei mitään typerää vänkäämistä. Täällä riittää turisteja, joten myyjillä ei ole tarvetta pumpata raahaa juuri meiltä kahdelta. Ja hinnat on helppo neuvotella järkevälle tasolle. Tosin kaikki lähellä eurooppalaista tasoa oleva majoitus ja ruoka myös maksaa lähes saman kuin euroopassa. Ja hyvien hotellien hinnat ovat yli sata dollaria.
Sitten vielä käsimatkatavaroiden turvatarkistus ja lentokenttävero, mihin siihenkin tarvitaan kaksi virkailijaa. Tällä kerralla läpivalaisulaite jopa toimii. Laitan litran vesipullon suoraan hihnalle, hyvin menee. Jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut Leatherman veitsen käsimatkatavaroihin. Eipä sekään sitten ollut mikään ongelma. No, lentokin kyllä sujuu ongelmitta, lentokonekin on tuliterä. Katselen Floresin saarta ikkunasta ja erotan lukuisia viidakon peittämiä kraatereita, toimivien tulivuorten lisäksi.
Bali on lievä kulttuuri shokki. Olinko vielä eilen kirjavilla markkinoilla, jossa naiset pukeutuivat kita-saronkeihin ja miehet kantoivat hartioillaan kokonaisia eläviä sikoja kotiin? Nyt shoppailen eurooppalaisia merkkejä (aitoja jopa), ihmettelen luksushotelleja ja syön ehkä parasta sushia ikinä. Koristellut talot ja muurit kertovat balilaisten kauneuden tajusta ja käsityötaidosta. Hotellien puutarhat taidokkaasti muotoiltuja. Ruoka on hyvää. Ovatko Flores ja Bali tosiaan samaa valtiota? Tai edes samalla planeetalla? Illalla baarissa seuraan paikallisen cover-bändin soittamaa RnB musaa. Pukeutumistyyli ja eleet on kopioitu pikkutarkasti MTV:ltä. Ei tietoakaan mikkihiiri-meiningistä.
Yllättäen tyrkyttäminen on täällä lievempää kuin Lombokilla tai Floresilla. Ei mitään typerää vänkäämistä. Täällä riittää turisteja, joten myyjillä ei ole tarvetta pumpata raahaa juuri meiltä kahdelta. Ja hinnat on helppo neuvotella järkevälle tasolle. Tosin kaikki lähellä eurooppalaista tasoa oleva majoitus ja ruoka myös maksaa lähes saman kuin euroopassa. Ja hyvien hotellien hinnat ovat yli sata dollaria.
torstai 15. heinäkuuta 2010
15.7. Moni
Heräämme klo 4 aamuyöstä ja lähdemme läheiselle Kelimutun tulivuorelle. Heti auringon nousun jälkeen vuori peittyy pilveen, joten liikkellä pitää olla aikaisin. Perillä hyppäämme ulos autosta. Andrei huitaisee epämääräisesti polun suuntaa ja sanoo "menkää noiden muiden perässä". Kenenkään muunkaan turistiporukan opas ei lähde mukaan. Indonesialaiset oppaat lienevät yhtä legendaarisia kuin sherpat? Tosin negatiivisessa mielessä. Ensimmäisessä polunristeyksessä turistiporukaltamme menee sormi suuhun. Ärsyynnyn ja lähden kiipeämään suoraan ylöspäin yhtä polkua pikin pelkän pikkuledin valossa. Muut jäävät alas. Hetken jyrkännettä kiivettyäni maa äkkiä katoaa. Tajuan seisovani rotkon reunalla. Kuilu putoaa pystysuoraan pimeään syvyyteen edessäni. Anna huutaa alhaalta, että he lähtevät jatkamaan vasemmalle haarautuvaa polkua. En uskalla pimeässä palata alas vaan jään nököttämään paikalleni. Vitutuskäyrä käy melko korkealla siinä kylmässä tuulessa ja pimeydessä palellessani ja kiroan indonesialaiset "oppaat" alimpaan helvettiin. Kun valon kajo ilmestuu taivaanrantaan alkaa kuilun pohjalla, noin 100 metriä suoraan alapuolellani, hohtaa suuri vihreä järvi. Aivan kuin valo tulisi järven sisältä! Ilmeisesti vaaleat kuilun reunat heijastavat valon järveen? Järven takana näkyy toinen samanlainen. Kun valoa on tarpeeksi kiiruhdan muiden perään. Muut ovat jo kauempana korkealla näköalapaikalla, jonne auringon nousu näkyy parhaiten. Ehdin ylös huipulle juuri kun aurinko nousee. Näköala on kuitenkin hienoinen pettymys ja palaan takaisin vihreiden järvien rannalle. Ehdin juuri napata muutaman kuvan ennen kuin tuuli puhaltaa pilvet yli kuilun reunan kraateriin. Palatessani autolle huomaan suuren Danger X kyltin joka kieltää kiipeämisen ylös kraaterin laidalle.
Vielä kerran autoon ja laskeutuminen kohti Maumeren satamakaupunkia alkaa. Pysähdymme Nitan kylän torstaimarkkinoilla. Se onkin hauskaa, ihmiset ovat mukavia. Ostamme pieniä munkkeja ja kuvaan saronkiin pukeutuneita nutturapäisiä mummeleita tinkaamassa. Meitä seuraa mölisevien pikkupoikien joukko ympäri markkinoita.
Mielenkiintoista muuten, jo useampi opas tms on yrittänyt lähennellä Annaa. Minä taas saan olla täysin rauhassa. Joko tämä neljä-päivää-ilman-suihkua look toimii tehokkaasti tai sitten on syynä on jäätävä asenteeni. Annan mukaan me sovelletaankin hyvä-poliisi ja paha-poliisi tekniikkaa. Minä olen siis se epäluuloinen ja kiukkuinen paha-poliisi. Ja saan olla täysin rauhassa, mikä sopii minulle erittäin hyvin! Tosin täältä varmasti irtoaisi helposti tuollainen pieni sekarotuinen 18-vee aviomies. Taidan kuitenkin katsella viellä vähän muualtakin...
Maumere ei ole taas mikään maailman viehättävin paikka. Kaupunki huokuu neuvostohenkeä indonesialaisittain. Äkkiä pois täältä! Ostamme saman tien lennot (90 euroa) seuraavalle aamulle Denpasariin. Liput Wings Airin lennolle myy tomera 10-vuotias pikkupoika. Lentoyhtiöllä ei ole omia nettisivuja, mutta se toimii yhteistyössä Lion Airin kanssa. Lion Airin slogan on "We make people fly!". Saa nähdä millainen peli huomenna kentällä odottaa?
Enpä lähtisi tätä paikkaa kenellekkään matkakohteeksi suosittelemaan. Vaikka ihmiset ovat mukavia on kauneude taju heikkoa ja samoin hygienia.Muslimit ja katoliset lähetyssaarnaajat ovat raiskanneet alueen niin tehokkaasti, ettei ainakaan näillä saarilla ole juuri alkuperäistä kulttuuria jäljellä. Paikallisten mieltymys betoniin pilaa kauniitkin paikat. Hotellimme Gading Beach voisi olla viehättävä, sillä musta hiekkaranta on hieno. Mutta bungalowit on tehty betonista, katossa on kirkas lamppu ilman varjostinta, betonista valettua lattiaa ei ole pesty ilmeisesti koskaan, vessan hana vuotaa eikä pytty vedä. Näkymä rannalle on peitetty betonisella muurilla ja polut on nekin valettu betonista. Koko paikan olisi voinut rakentaa halvemmalla ja paremmin käyttämällä pelkkiä luonnonmateriaaleja ja huolehtimalla siisteydestä. Tällä kansalla ei ole thaimaalaisten kauneuden tajua eikä vietnamilaisten tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä. Kun lisäksi ruoka ei ole hyvää ja hinnat pahimmillaan eurooppalaista tasoa, niin kannattaa ehkä ennemmin matkustaa muualle. Luonto tosin täällä on hienoa.
Vielä kerran autoon ja laskeutuminen kohti Maumeren satamakaupunkia alkaa. Pysähdymme Nitan kylän torstaimarkkinoilla. Se onkin hauskaa, ihmiset ovat mukavia. Ostamme pieniä munkkeja ja kuvaan saronkiin pukeutuneita nutturapäisiä mummeleita tinkaamassa. Meitä seuraa mölisevien pikkupoikien joukko ympäri markkinoita.
Mielenkiintoista muuten, jo useampi opas tms on yrittänyt lähennellä Annaa. Minä taas saan olla täysin rauhassa. Joko tämä neljä-päivää-ilman-suihkua look toimii tehokkaasti tai sitten on syynä on jäätävä asenteeni. Annan mukaan me sovelletaankin hyvä-poliisi ja paha-poliisi tekniikkaa. Minä olen siis se epäluuloinen ja kiukkuinen paha-poliisi. Ja saan olla täysin rauhassa, mikä sopii minulle erittäin hyvin! Tosin täältä varmasti irtoaisi helposti tuollainen pieni sekarotuinen 18-vee aviomies. Taidan kuitenkin katsella viellä vähän muualtakin...
Maumere ei ole taas mikään maailman viehättävin paikka. Kaupunki huokuu neuvostohenkeä indonesialaisittain. Äkkiä pois täältä! Ostamme saman tien lennot (90 euroa) seuraavalle aamulle Denpasariin. Liput Wings Airin lennolle myy tomera 10-vuotias pikkupoika. Lentoyhtiöllä ei ole omia nettisivuja, mutta se toimii yhteistyössä Lion Airin kanssa. Lion Airin slogan on "We make people fly!". Saa nähdä millainen peli huomenna kentällä odottaa?
Enpä lähtisi tätä paikkaa kenellekkään matkakohteeksi suosittelemaan. Vaikka ihmiset ovat mukavia on kauneude taju heikkoa ja samoin hygienia.Muslimit ja katoliset lähetyssaarnaajat ovat raiskanneet alueen niin tehokkaasti, ettei ainakaan näillä saarilla ole juuri alkuperäistä kulttuuria jäljellä. Paikallisten mieltymys betoniin pilaa kauniitkin paikat. Hotellimme Gading Beach voisi olla viehättävä, sillä musta hiekkaranta on hieno. Mutta bungalowit on tehty betonista, katossa on kirkas lamppu ilman varjostinta, betonista valettua lattiaa ei ole pesty ilmeisesti koskaan, vessan hana vuotaa eikä pytty vedä. Näkymä rannalle on peitetty betonisella muurilla ja polut on nekin valettu betonista. Koko paikan olisi voinut rakentaa halvemmalla ja paremmin käyttämällä pelkkiä luonnonmateriaaleja ja huolehtimalla siisteydestä. Tällä kansalla ei ole thaimaalaisten kauneuden tajua eikä vietnamilaisten tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä. Kun lisäksi ruoka ei ole hyvää ja hinnat pahimmillaan eurooppalaista tasoa, niin kannattaa ehkä ennemmin matkustaa muualle. Luonto tosin täällä on hienoa.
14.7. Bajawa
Täällä ei ole minareetteja, mutta kylän kukot huolehtivat aamuherätyksestä tehokkaasti. Kaikkien pienten omakotitalojen pihalla kuopsuttelee pari kanaa ja kukko. Monella pihalla touhottaa myös pieni musta sika. Vessan ikkunan raosta kuuluva iloinen röhkiminen säestää hampaidenpesuani. Täällä kaikki possut, lehmät ja kanat ovat onnellisia. Ja kun laittaa pataan kukonpojan takapihalta, niin voidaan jo puhua todellisesta lähiruuasta. Suurimmassa osassa maailmaan ajatus vain sikoja varten rakennetusta lämmitetystä talosta on täysin absurdi. Hyvä kun edes ihmisille löytyy katto pään päälle.
Olemme Annan kanssa molemmat tulleet siihen tulokseen, että vaikka auton vuokrauksessa on puolensa, niin se on liian seiväsmatkat-meininkiä meille. Muutenkin alkaa olla hermot riekaleina Lombokilla, Gili Airilla ja venematkalla vallinneeseen rahat-pois-tyhmiltä-turisteilta meininkiin. Vastenmielisyyteni turistirysiä kohtaan on huipussaan.
Päivän aikana ajamme taas ensin alas merenrantaan Endeen ja sitten ylös vuorille Moniin. Matkan varrella on tietysti miljoona mutkaa... Bajawan lähistöllä käymme vielä tutustumassa perinteiseen floresilaiseen kylään, joka tosin alkaa muistuttaa enemmän kotiseutumuseota, vaikka taloissa viellä asutaankin. Perinteet ovat kuitenkin vielä voimissaan, ja uusien betonitalojenkin pihoilla näkyy seremoniakatoksia ja - mökkejä. Mökkeihin viedään ruokaa esi-isille, Andrei selittää. Siksi varmaan katolliset haudatkin on laitettu talon eteen? Esi-isät ovat siinä näppärästi pihapiirissä. Kylän takana nousee toinen tulivuori. Kun ajamme pois kylästä vastaan tulee perinteisiin kankaisiin pukeutunut joukko menossa juhliin. Ensimmäisenä kärryissä lykätään sikaa ja sitten tulee väki perässä korit pään päällä.
Matka jatkuu taas läpi viidakon. Tosin en ole ihan varma onko kyseessä viidakko, vai mahonki-macademia-kahvi-tapioka-kaakao-betelpalmu-banaani sekaviljelmä... Pihoilla kasvaa suuria pasuunankukka ja joulutähtipensaita. Kiinanruusu kukkii pensasaitoina. Kun ajamme koulun ohi, pihalla olevat pikku koululaiset suorastaan sekoavat. "Bule Bule!" he kirkuvat ja juoksevat peräämme.
Laskeudumme alas meren rantaan. Kallio putoaa jyrkkänä mereen. Ranta on kuitenkin mustaa tuliperäistä hiekkarantaa, meri turkoosi. Pysähdymme rantaan, jossa paikalliset keräävät meren tuomia sinisiä laavakiviä. "Now is not season for stones" sanoo Adrian. En tiennytkään, että kivilläkin on oma vuodenaikansa? Kerään itselleni kourallisen kaikkein pienimpiä turkoosin ja violetin sävyisiä kiviä. Kiviä rahdataan myyntiin koristekiviksi Javalle ja Balille.
Nousemme taas ylös kanjonin pohjaa pitkin. Kanjonin seinämiä peittää viidakko, pohjalla on välillä pieniä riisipeltoja. Ylhäällä vuorilla kuljemme mandariinikylän poikki. Pihat ovat täynnä oransseja hedelmiä notkuvia puita. Sitruunoita ja greippejäkin näkyy. Pysähdymme kylän keskellä olevalle hedelmätorille. Aiemmin päivällä olemme ostaneet tien varresta sirsakia ja pieniä banaaneja (ehkä maailman parhaita!). Nyt täydennämme varastoja porkkanoilla, ruskeilla käpyhedelmillä ja violeteilla pyöreillä hedelmillä.Käpyhedelmän maku on outo, mutta se taitaa nousta suosikiksi. Violetti hedelmä on maultaan liian mieto.
Vielä vähän matkaa ja olemme perillä pikkuisessa Monin kylässä.
Onneksi Adrianin musiikkimaku natsaa yhteen meidän kanssa. Stereoissa soi Rihanna, Tiesto ja Buena Vista Social Club. Kuubalaismusiikkia kuunnellessa on helppo kuvitella olevansa Kuubassa. Niin maisemat kuin ihmisten ulkonäkökin täsmäävät. Reggae on myös suosittua täällä. Olen nähnyt jo monella paikallisella rastat.Muutamalla on vielä niin tumma iho ja afrikkalaiset kasvonpiirteet, että vaikutelma käy aidosta.
Olemme Annan kanssa molemmat tulleet siihen tulokseen, että vaikka auton vuokrauksessa on puolensa, niin se on liian seiväsmatkat-meininkiä meille. Muutenkin alkaa olla hermot riekaleina Lombokilla, Gili Airilla ja venematkalla vallinneeseen rahat-pois-tyhmiltä-turisteilta meininkiin. Vastenmielisyyteni turistirysiä kohtaan on huipussaan.
Päivän aikana ajamme taas ensin alas merenrantaan Endeen ja sitten ylös vuorille Moniin. Matkan varrella on tietysti miljoona mutkaa... Bajawan lähistöllä käymme vielä tutustumassa perinteiseen floresilaiseen kylään, joka tosin alkaa muistuttaa enemmän kotiseutumuseota, vaikka taloissa viellä asutaankin. Perinteet ovat kuitenkin vielä voimissaan, ja uusien betonitalojenkin pihoilla näkyy seremoniakatoksia ja - mökkejä. Mökkeihin viedään ruokaa esi-isille, Andrei selittää. Siksi varmaan katolliset haudatkin on laitettu talon eteen? Esi-isät ovat siinä näppärästi pihapiirissä. Kylän takana nousee toinen tulivuori. Kun ajamme pois kylästä vastaan tulee perinteisiin kankaisiin pukeutunut joukko menossa juhliin. Ensimmäisenä kärryissä lykätään sikaa ja sitten tulee väki perässä korit pään päällä.
Matka jatkuu taas läpi viidakon. Tosin en ole ihan varma onko kyseessä viidakko, vai mahonki-macademia-kahvi-tapioka-kaakao-betelpalmu-banaani sekaviljelmä... Pihoilla kasvaa suuria pasuunankukka ja joulutähtipensaita. Kiinanruusu kukkii pensasaitoina. Kun ajamme koulun ohi, pihalla olevat pikku koululaiset suorastaan sekoavat. "Bule Bule!" he kirkuvat ja juoksevat peräämme.
Laskeudumme alas meren rantaan. Kallio putoaa jyrkkänä mereen. Ranta on kuitenkin mustaa tuliperäistä hiekkarantaa, meri turkoosi. Pysähdymme rantaan, jossa paikalliset keräävät meren tuomia sinisiä laavakiviä. "Now is not season for stones" sanoo Adrian. En tiennytkään, että kivilläkin on oma vuodenaikansa? Kerään itselleni kourallisen kaikkein pienimpiä turkoosin ja violetin sävyisiä kiviä. Kiviä rahdataan myyntiin koristekiviksi Javalle ja Balille.
Nousemme taas ylös kanjonin pohjaa pitkin. Kanjonin seinämiä peittää viidakko, pohjalla on välillä pieniä riisipeltoja. Ylhäällä vuorilla kuljemme mandariinikylän poikki. Pihat ovat täynnä oransseja hedelmiä notkuvia puita. Sitruunoita ja greippejäkin näkyy. Pysähdymme kylän keskellä olevalle hedelmätorille. Aiemmin päivällä olemme ostaneet tien varresta sirsakia ja pieniä banaaneja (ehkä maailman parhaita!). Nyt täydennämme varastoja porkkanoilla, ruskeilla käpyhedelmillä ja violeteilla pyöreillä hedelmillä.Käpyhedelmän maku on outo, mutta se taitaa nousta suosikiksi. Violetti hedelmä on maultaan liian mieto.
Vielä vähän matkaa ja olemme perillä pikkuisessa Monin kylässä.
Onneksi Adrianin musiikkimaku natsaa yhteen meidän kanssa. Stereoissa soi Rihanna, Tiesto ja Buena Vista Social Club. Kuubalaismusiikkia kuunnellessa on helppo kuvitella olevansa Kuubassa. Niin maisemat kuin ihmisten ulkonäkökin täsmäävät. Reggae on myös suosittua täällä. Olen nähnyt jo monella paikallisella rastat.Muutamalla on vielä niin tumma iho ja afrikkalaiset kasvonpiirteet, että vaikutelma käy aidosta.
13.7. Aimere
Taas matkaan maha täynnä pannukakkua. Kipuamme taas serpentiinitietä pitkin ylös. "Kaikki tiet Floresilla ovat tällaisia" Andrei sanoo. Matkan varrella pysähdymme arak-tehtaassa. Tarkemminsanoen kyseessä on avokatoksen alla oleva parista saviruukusta ja bambuputkesta viritelty kotipolttolaitteisto. "Tällainen olisi laitonta Suomessa" sanon Adrianille. "Niin se on täälläkin!" hän vastaa. Ei siltä vaikuta kun laitteisto näkyy suoraan tielle. Tosin Andrein mukaan indonesian poliisi on täysin korruptoitunut ja aina ostettavissa.
Puolen päivän jälkeen saavumme jo ylängöllä vähän yli kilometrin korkeudessa sijaitsevaan söpöön Bajawan kylään. Hotellimmekin on kiva, keskellä olevasta pienestä puutarhasta näkyy kaupungin yli tulivuorelle. Hortoilemme Annan kanssa kahdestaan ympäri kylää. Ostan katukeittiöstä friteerattuja banaaneja, herkullista! Ihan muuta kuin ne suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjottavat pallukat. Ostan myös lisää yllätyspullia evääksi. Näissä roti-leivissä voi olla sisällä mitä hyvänsä. Vähän kuin kindereitä ostaisi. Onnistumme myös löytämään automaatin, joka hyväksyy pankkikorttimme. Talojen pihaoilla on paljon kukkia ja pihaa ympäröi leikattu pensasaita. Pihan parhaalla paikalla on yleensä pari suurta, pastellivärisillä kaakeleilla päälystettyä hautaa (Flores on pääosin kristitty). Haudan päädyssä lukee R.I.P., länkkärileffojen tyyliin.
Iltapäivällä lähdemme käymään kuumilla lähteillä. Paikka onkin todellinen natural spa ja myös paikallisten suosiossa. Suuren altaan pohjalta pulppuaa runsaast 45 asteista vettä. Vähän kauempana ovat pienet putoukset. Vesi on syönyt kiveen eri kokoisia pitkulaisia koloja, joissa on mukava köllötellä. Andreikin tulee lämpimään, virtaavaan veteen lillumaan. Lämmin vesi tuntuu hyvältä, kun olen vieläkin vähän kipeä.
Illalla syön gado gadoa. Se on ihan erilaista kuin viimeksi. Niin sen kuuluukin olla, sanoo Andrei. Ilmeisesti ainoa yhdistävä tekijä on maapähkinäkastike ja päälle ripotellut katkarapusipsit. Vuorilla sataa aina iltaisin ja on muutenkin viileää. Taas olisi goretex-takki ollut tarpeen.
Puolen päivän jälkeen saavumme jo ylängöllä vähän yli kilometrin korkeudessa sijaitsevaan söpöön Bajawan kylään. Hotellimmekin on kiva, keskellä olevasta pienestä puutarhasta näkyy kaupungin yli tulivuorelle. Hortoilemme Annan kanssa kahdestaan ympäri kylää. Ostan katukeittiöstä friteerattuja banaaneja, herkullista! Ihan muuta kuin ne suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjottavat pallukat. Ostan myös lisää yllätyspullia evääksi. Näissä roti-leivissä voi olla sisällä mitä hyvänsä. Vähän kuin kindereitä ostaisi. Onnistumme myös löytämään automaatin, joka hyväksyy pankkikorttimme. Talojen pihaoilla on paljon kukkia ja pihaa ympäröi leikattu pensasaita. Pihan parhaalla paikalla on yleensä pari suurta, pastellivärisillä kaakeleilla päälystettyä hautaa (Flores on pääosin kristitty). Haudan päädyssä lukee R.I.P., länkkärileffojen tyyliin.
Iltapäivällä lähdemme käymään kuumilla lähteillä. Paikka onkin todellinen natural spa ja myös paikallisten suosiossa. Suuren altaan pohjalta pulppuaa runsaast 45 asteista vettä. Vähän kauempana ovat pienet putoukset. Vesi on syönyt kiveen eri kokoisia pitkulaisia koloja, joissa on mukava köllötellä. Andreikin tulee lämpimään, virtaavaan veteen lillumaan. Lämmin vesi tuntuu hyvältä, kun olen vieläkin vähän kipeä.
Illalla syön gado gadoa. Se on ihan erilaista kuin viimeksi. Niin sen kuuluukin olla, sanoo Andrei. Ilmeisesti ainoa yhdistävä tekijä on maapähkinäkastike ja päälle ripotellut katkarapusipsit. Vuorilla sataa aina iltaisin ja on muutenkin viileää. Taas olisi goretex-takki ollut tarpeen.
12.7. Labuan Bajo
Aamulla kiharatukkainen kuskimme Andrei tulee meitä noutamaan hotellilta. Täkäläisten ulkonäkö ei ole erityisen aasialainen. Adrian ja moni muukin täällä voisi näyttää vaikkapa meksikolaiselta. Jotkut taas näyttävät siltä kuin olisivat kotoisin lähi-idästä. Jotkut taas voisivat olla kotoisin afrikasta. Aika sekarotuista sakkia siis. Kauniiksi täkäläisiä ei oikein parhaalla tahdollakaan voi sanoa.
Edessä on neljäpäivää autokyydillä läpi Floresin saaren "highwayta" pitkin. Lähdemme heti nousemaan serpentiinitietä ensin ohi pengerrettyjen riisipeltojen ja sitten pitkin viidakon peittämiä rinteitä. Vauhti ei päätä huimaa - onneksi! Kohtaamiset vastaantulijoiden kanssa sujuvat vilkkua, tööttiä ja valoja vilkuttamalla. Jonkin lainen paikallinen koodisto niihin kai kätkeytyy? Tio on pelkkää mutkaa ja toisella puolella on jatkuvasti jyrkänne. Autot, rekatkin, ovat pieniä ja silti ohitukset ovat ajoittain työläitä. Osa rekka-autoista on muutettu "busseiksi".Lava on tupattu täyteen porukkaa ja sen päälle on rakennettu epämääräinen katos, joka sekin on täynnä porukkaa ja tavarasäkkejä korkeana kekona. Lavalla saattaa myös olla ihmisiä ja elukoita sekaisin, kuten lehmiä, hevosia tai vesipuhveleita. Erään bussin perään on onnistuttu ripustamaan kokonainen puinen peilikaappi köysien varaan. Toisen bussin laidalla taas roikkuu pari tusinaa elävää kanaa päät alaspäin jaloistaan kiinni sidottuna. Ylempänä rinteet kasvavat bambua, banaania, macademiaa ja jotakin suuren saniaisen näköistä kasvia. Isoja puita peittää kymmenien erilaisten päälys- ja loiskasvien kerros niin, ettei alkuperäistä puuta meinaa enää niiden alta erottaa. Kylien kohdalla riemastuneet lapset juoksevat perään ja huutavat "Hello mister!" tai "Bule, bule!". Jokapaikassa teiden varsilla myydään banaania sekä käytettyihin muovisiin vesipulloihin pakattua arakia ja bensaa.Siellä täällä tienpientareella seistä jököttää lehmä. Ajamme 7 tuntia, ensin ylös ja sitten laskeudumme takaisin merenrantaan saaren etelälaidalle. Yövymme hiukan ylihintaisissa (n 30 euroa) mutta mukavissa bungaloweissa aution suuren hiekkarannan äärellä. Rannan toisessa päässä kohoa tulivuori Inerie.
Edessä on neljäpäivää autokyydillä läpi Floresin saaren "highwayta" pitkin. Lähdemme heti nousemaan serpentiinitietä ensin ohi pengerrettyjen riisipeltojen ja sitten pitkin viidakon peittämiä rinteitä. Vauhti ei päätä huimaa - onneksi! Kohtaamiset vastaantulijoiden kanssa sujuvat vilkkua, tööttiä ja valoja vilkuttamalla. Jonkin lainen paikallinen koodisto niihin kai kätkeytyy? Tio on pelkkää mutkaa ja toisella puolella on jatkuvasti jyrkänne. Autot, rekatkin, ovat pieniä ja silti ohitukset ovat ajoittain työläitä. Osa rekka-autoista on muutettu "busseiksi".Lava on tupattu täyteen porukkaa ja sen päälle on rakennettu epämääräinen katos, joka sekin on täynnä porukkaa ja tavarasäkkejä korkeana kekona. Lavalla saattaa myös olla ihmisiä ja elukoita sekaisin, kuten lehmiä, hevosia tai vesipuhveleita. Erään bussin perään on onnistuttu ripustamaan kokonainen puinen peilikaappi köysien varaan. Toisen bussin laidalla taas roikkuu pari tusinaa elävää kanaa päät alaspäin jaloistaan kiinni sidottuna. Ylempänä rinteet kasvavat bambua, banaania, macademiaa ja jotakin suuren saniaisen näköistä kasvia. Isoja puita peittää kymmenien erilaisten päälys- ja loiskasvien kerros niin, ettei alkuperäistä puuta meinaa enää niiden alta erottaa. Kylien kohdalla riemastuneet lapset juoksevat perään ja huutavat "Hello mister!" tai "Bule, bule!". Jokapaikassa teiden varsilla myydään banaania sekä käytettyihin muovisiin vesipulloihin pakattua arakia ja bensaa.Siellä täällä tienpientareella seistä jököttää lehmä. Ajamme 7 tuntia, ensin ylös ja sitten laskeudumme takaisin merenrantaan saaren etelälaidalle. Yövymme hiukan ylihintaisissa (n 30 euroa) mutta mukavissa bungaloweissa aution suuren hiekkarannan äärellä. Rannan toisessa päässä kohoa tulivuori Inerie.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
11.7. Rinca
Aamulla siirrymme Rincan saarelle. Meri on täynnä oudonnäköisiä tyyniä kohtia ja pyörteitä. Merivirrat ovat täällä poikkeuksellisen voimakkaita. Saarella pitäisi taas maksaa ekstraa pidemmästä lenkistä. Eilinen marssi Komodon saarella iltapäivän helteessä oli niin uuvuttava, että ei todellakaan kiinnosta tehdä samaa uudestaan. Onneksi täällä majailee kuuden yksilön lauma varaaneja puistonvartijoiden keittiön alla. (Kuka haluaisi talonsa alle lojumaan valtava, myrkyllisen dinosauruksen? En minä ainakaan...)
Suuri uros on valtava, ehkä satakiloinen? Komodolla varaanit voivat kasvaa jopa 120 kiloisiksi ja vankeudessa lähelle kahtasataa kiloa. Eläin on lihaa syövä peto ja lisäksi sen purema on myrkyllinen. Se elää syömällä peuroja, puhveleita, hevosia ja muita liskoja. Myrkyllinen purema tappaa ison vesipuhvelin noin viikossa. Varaani pystyy syömään lähes painonsa verran lihaa, mutta sitten sen ei tarvitsekkaan syödä kuin vasta kolmen kuukauden päästä. Kävelemme tunnin lenkin. Maisemat ovat kauniit. Mutta miksiköhän täällä ei kasva muuta kuin heinää ja satunnaisia palmuja?
Jatkamme vielä yhden biitsistopin kautta Floresin saarelle, Labuanbajon kaupunkiin. Kaupunki ei tosiaankaan ole erityisen viehättävä. Onnistumme kuitenkin saamaan kivan hotellihuoneen huikealla näköalalla (n. 45 euroa). Garden View hotellia pitää hollantilaismies Adrian, joka on asunut täällä jo 9 vuotta. Hotellin hän on perustanut vasta kaksi vuotta sitten, kun pelkkä puutarhanhoito oli alkanut pitkästyttää. Koko hotelli on lähes pystysuoraan rinteeseen porrastettu. Puutarhassa kasvaa mm 18 erilaista hedelmäpuuta. Adrian on todella mukava ja avulias. Hänen avullaan saamme järjestettyä myös auton vuokrauksen ja englantia puhuvan kuskin seuraavaksi aamuksi.Adrian on entinen sosiaalityöntekijä ja rinkkamatkaaja itsekkin, joka lopulta myi asuntonsa hollannissa ja muutti Floresiin.Ei kuulemma ole kertaakaan kaivannut takaisin.(Sopeutumista varmaan helpottaa nätti paikallinen vaimo.) Adrianista on hauskaa rakentaa hotellia, vaikkei hän olekkaan mikään rakennusalan ammattilainen."Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas!" hän sanoo ja nauraa. Kertonee jotain Indonesialaisen rakentamisen laadusta? Paikallinen rakentaminen perustuu vahvasti betoniin ja ruostuneeseen aaltopeltiin. Ne joilla ei ole varaa betoniin joutuvat kyhämään talonsa lankuista tai bambusta. Kysyn Adrianilta miksi saarilla ei kasva puita. Hän kertoo, että paikallisilla on tapana kulottaa kaikki paikat. Rankkasateet viimeistelevät tuhon huuhtomalla mullan mereen jyrkiltä rinteiltä.
Illalla vietän 5 tuntia nettikahvilassa ja sitten puolenyön aikaan lähden yksin kävelemään Paradise baariin. Anna on mennyt jo edeltä. Olen onneton hölmö polttanut led-lamppuni patterin tyhjäksi bussissa kirjaa lukiessa ja joudun nyt toikkaroimaan lähes umpi pimeässä. Löydän perille kunj kuljen metelin suuntaan. En sentään putoa mihinkään lukuisista aukoista tiessä. Baarissa esiintyy reggae-bändi. Koko veneseurue on jo paikalla. Kaikki odottavat jalkapallomatsia, joka alkaa vasta aamuyöllä. Henggailemme siihen asti, mutta ennen matsin alkua lähdemme takaisin hotellille. Onneksi Annan lampussa riittää virtaa.
Suuri uros on valtava, ehkä satakiloinen? Komodolla varaanit voivat kasvaa jopa 120 kiloisiksi ja vankeudessa lähelle kahtasataa kiloa. Eläin on lihaa syövä peto ja lisäksi sen purema on myrkyllinen. Se elää syömällä peuroja, puhveleita, hevosia ja muita liskoja. Myrkyllinen purema tappaa ison vesipuhvelin noin viikossa. Varaani pystyy syömään lähes painonsa verran lihaa, mutta sitten sen ei tarvitsekkaan syödä kuin vasta kolmen kuukauden päästä. Kävelemme tunnin lenkin. Maisemat ovat kauniit. Mutta miksiköhän täällä ei kasva muuta kuin heinää ja satunnaisia palmuja?
Jatkamme vielä yhden biitsistopin kautta Floresin saarelle, Labuanbajon kaupunkiin. Kaupunki ei tosiaankaan ole erityisen viehättävä. Onnistumme kuitenkin saamaan kivan hotellihuoneen huikealla näköalalla (n. 45 euroa). Garden View hotellia pitää hollantilaismies Adrian, joka on asunut täällä jo 9 vuotta. Hotellin hän on perustanut vasta kaksi vuotta sitten, kun pelkkä puutarhanhoito oli alkanut pitkästyttää. Koko hotelli on lähes pystysuoraan rinteeseen porrastettu. Puutarhassa kasvaa mm 18 erilaista hedelmäpuuta. Adrian on todella mukava ja avulias. Hänen avullaan saamme järjestettyä myös auton vuokrauksen ja englantia puhuvan kuskin seuraavaksi aamuksi.Adrian on entinen sosiaalityöntekijä ja rinkkamatkaaja itsekkin, joka lopulta myi asuntonsa hollannissa ja muutti Floresiin.Ei kuulemma ole kertaakaan kaivannut takaisin.(Sopeutumista varmaan helpottaa nätti paikallinen vaimo.) Adrianista on hauskaa rakentaa hotellia, vaikkei hän olekkaan mikään rakennusalan ammattilainen."Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas!" hän sanoo ja nauraa. Kertonee jotain Indonesialaisen rakentamisen laadusta? Paikallinen rakentaminen perustuu vahvasti betoniin ja ruostuneeseen aaltopeltiin. Ne joilla ei ole varaa betoniin joutuvat kyhämään talonsa lankuista tai bambusta. Kysyn Adrianilta miksi saarilla ei kasva puita. Hän kertoo, että paikallisilla on tapana kulottaa kaikki paikat. Rankkasateet viimeistelevät tuhon huuhtomalla mullan mereen jyrkiltä rinteiltä.
Illalla vietän 5 tuntia nettikahvilassa ja sitten puolenyön aikaan lähden yksin kävelemään Paradise baariin. Anna on mennyt jo edeltä. Olen onneton hölmö polttanut led-lamppuni patterin tyhjäksi bussissa kirjaa lukiessa ja joudun nyt toikkaroimaan lähes umpi pimeässä. Löydän perille kunj kuljen metelin suuntaan. En sentään putoa mihinkään lukuisista aukoista tiessä. Baarissa esiintyy reggae-bändi. Koko veneseurue on jo paikalla. Kaikki odottavat jalkapallomatsia, joka alkaa vasta aamuyöllä. Henggailemme siihen asti, mutta ennen matsin alkua lähdemme takaisin hotellille. Onneksi Annan lampussa riittää virtaa.
10.7. Komodon saari
Aamulla herään moottorin hiljenemiseen. Olemme luonnon satamassa kahden puuttoman, heinän peittämän saaren välissä. Saaret ovat korkeita kukkuloita. Miehistö klastaainnolla kalmareita. Kirkkaassa vedessä näkyy, miten epäluuloiset, punavihreät kalmarit lähetyvät uistinta. Äkillinen nykäisy siimasta saa kalmarin ruiskauttamaan pilven mustetta veteen. Kun kalmari tarttuu syöttiin se ruiskii hädissään koko laivan kyljen musteella tahraiseksi. Uimme rantaan, joka on surullisen täynnä roskia. Kiipeämme ylös kukkulalle näköalapaikalle. Patalaiska ja kielitaidoton opas ei taaskaan tule mukaan. Rinne on järjettömän jyrkkä ja kivinen. Mikähän mahtaa olla normaali turistihävikki näillä veneretkillä? Valitsen toisen polun alas. Se on ehkä pidempi mutta turvallisempi. Pari peuraa ryntää ulos pusikosta ja pakenee kukkuloille.
Seuraava pysähdys on Red Beach (Pantai Merah), upea valkoinen hiekkaranta, jossa on pieni vaalenpunaisen sävy. Tuuli saa kukkuloiden heinän aaltoilemaan. Maisema vaikuttaa jotenkin epätodelliselta, unenomaiselta. Korallit ovat taas koskemattomia, todella hienoa snorklausta. Lähes jokainen koralli on eri lajia, kahta samanlaista ei juuri tule vastaan. Kaikki saaret täällä vaikuttavat autioilta. Valkoisia tyhjiä hiekkarantoja. Emme ole koko päivänä nähneet merkkejä asutuksesta tai edes kalastusveneitä. Jatkamme matkaa Komodolle. Siellä pitäisi periaatteesa olla myrkyllisiä, jättiläismäisiä komodon varaaneja, mutta meitä on jo etukäteen varoitettu, että emme tule niitä siellä näkemään. Ja tosiaankin parin tunnin kävelyllä emme näe niin mitään. Ainoastaan rannalla koikkelehtii pieni, puolikesy yksilö.
Jatkamme taas matkaa ja siirrymme läheiseen merenlahteen. Ankkuroidumme ja pääsemme kokeilemaan kalastusta. Muut saavat ongittua ylös merestä kirkkaanvärisiä akvaariokaloja, mutta minun koukkuu tarttuu täsmälleen ahvenen näköinen yksilö. Tylsää! Kuiville ongittuna kalat eivät hohda ollenkaan niin kauniisti kuin meressä. Naapurivene onnistuu kalastamaan riittävästi kaloja grillattavaksi. Saan kutsun maistamaan. Hyviähän nuo ovat, etenkin se punavihreällä labyrinttikuviolla varustettu kala, jonka piikit ovat kuulemma myrkylliset.
Rannan pusikosta kuuluu kummallista meteliä. Luulen että siellä mellastaa lintuparvi, mutta hämärän laskeutuessa pöheiköstä lähtee lentoon valtavia lepakoita, joita kutsutaan "lentäviksi ketuiksi".
Seuraava pysähdys on Red Beach (Pantai Merah), upea valkoinen hiekkaranta, jossa on pieni vaalenpunaisen sävy. Tuuli saa kukkuloiden heinän aaltoilemaan. Maisema vaikuttaa jotenkin epätodelliselta, unenomaiselta. Korallit ovat taas koskemattomia, todella hienoa snorklausta. Lähes jokainen koralli on eri lajia, kahta samanlaista ei juuri tule vastaan. Kaikki saaret täällä vaikuttavat autioilta. Valkoisia tyhjiä hiekkarantoja. Emme ole koko päivänä nähneet merkkejä asutuksesta tai edes kalastusveneitä. Jatkamme matkaa Komodolle. Siellä pitäisi periaatteesa olla myrkyllisiä, jättiläismäisiä komodon varaaneja, mutta meitä on jo etukäteen varoitettu, että emme tule niitä siellä näkemään. Ja tosiaankin parin tunnin kävelyllä emme näe niin mitään. Ainoastaan rannalla koikkelehtii pieni, puolikesy yksilö.
Jatkamme taas matkaa ja siirrymme läheiseen merenlahteen. Ankkuroidumme ja pääsemme kokeilemaan kalastusta. Muut saavat ongittua ylös merestä kirkkaanvärisiä akvaariokaloja, mutta minun koukkuu tarttuu täsmälleen ahvenen näköinen yksilö. Tylsää! Kuiville ongittuna kalat eivät hohda ollenkaan niin kauniisti kuin meressä. Naapurivene onnistuu kalastamaan riittävästi kaloja grillattavaksi. Saan kutsun maistamaan. Hyviähän nuo ovat, etenkin se punavihreällä labyrinttikuviolla varustettu kala, jonka piikit ovat kuulemma myrkylliset.
Rannan pusikosta kuuluu kummallista meteliä. Luulen että siellä mellastaa lintuparvi, mutta hämärän laskeutuessa pöheiköstä lähtee lentoon valtavia lepakoita, joita kutsutaan "lentäviksi ketuiksi".
9.7. Moyo island
Veneretki tulee viemään meidän ohi koko Sumbawan saaren. Näin säästymme tuskalliselta bussi/lautta säädöltä. Heräämme aamulla kun aurinko nousee. Meillä on patjat ihan perällä ja siis näkymä merelle. Ulkolaitaan on myös sidottu kanahäkki, jossa pari kanaa piipittää surkeasti. Vene kulkee viidankon peittämän Moyon saaren rantaa pitkin. rannoilla ei näy mitään merkkejä ihmisasutuksesta. Kapteeni sammuttaa moottorin ja ankkuri heitetään veteen. Syvyyttä on ehkä viitisen metriä. Vesi on kristallin kirkasta ja kalat pohjassa erottuvat valkoista hiekkaa vasten. Hyppäämme veteen, joka on juuri sopivan lämmintä. Gili Airilla rantavesi oli melkein liian kuumaa. Uimme valkoiselle hiekkarannalle, jolla on isoja korallinpaloja. Lähdemme uimapuvuissa kävelemään pientä polkua pitkin viidakkoon. Puolisen kilometriä viidakkopolkua ja saavumme pienille vesiputouksille. Veden mineraalit ovat muodostaneet altaita. Lähes kielitaidoton oppaamme laittaa meidän kiipeämään pystysuoraa seinämää pitkin ylös. Ylhäällä on ihan nättiä, mutta eipä sen takia nyt olisi kannattanut henkeään riskeerata... Seinämässä on pieniä nystyröitä. Tartun yhteen ja se irtoaa. Ei se olekkaan kiveä, vaan kiveen tarttunut kotilo.
Palaamme veneelle ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys on erään saaren sisällä oleva suolajärvi. Se ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, vaikka maisemat ovatkin kauniit. Sen sijaan rannan korallit ovat todella upeita. Pohjaa peittää tasainen matto koskematonta, ehjää korallia. Erilaiset korallit kilpailevat raivokkaasti elintilasta. Lopputulos antaa vaikutelman huolellisesti hoidetusta vedenalaisesta puutarhasta, jossa kukkii satoja erilaisia korallikasveja. Myrsky pääsee yllättämään meidät. Kova aalokko aiheutta joillekin vaikeuksia uida takaisin veneelle. Onneksi minulla on snorkkeli, se tekee uimisesta aallokossa paljon helpompaa. Kun pääsen veneelle roikun hetken aikaa laidan ulkopuolella ja huuhtelen tukkaan rankkasateessa. Se onkin sitten ainoa suihku tällä retkellä, veneessä ei ole peseytymismahdollisuuksia.
Jatkamme veneellä pitkin Sumbawan autiota pohjoisrantaa. Näkyy vain muutamia pikku kyläpahasia, jotka on rakennettu rannan läheisyyteen laavatasangoille. Ei yhtäkään laituria tai venettä missään. Muutama lentokala pakenee venettä tyyntä pintaa pitkin liitäen. Korkeita vuoria peittää tiheä metsä. Laavatasangot sulavat mereen mustina hiekkarantoina. Maisema tuo mieleeni Norjan. Mutta kaloista tai linnuista ei näy merkkiäkään. Edessä on 19 tuntia tauotonta ajoa. Kestääköhän tämä purkki merenlahden ylityksen?
Suurimman osan matkaa ei ole kännykkäverkkoa. Kun puhelimeeni vihdoin ilmestyy muutama palkki soitan suomeen tutulle lääkärille. Puhelindiagnoosin tulos: bronkiitti eli keuhkoputken tulehdus. Saan ohjeen syödä matka-apteekistani Kefexin antibioottikuurin, vaikka se ei olekkaan kaikkein sopivin antibiootti tähän tautiin. Olen potenut tätä ennenkin, mutten ole koskaan tajunnut mennä lääkärille. Ja nuorella aikuisella se paraneekin itsestään. Tosin ihan näin pahaksi se ei ole Suomessa koskaan päässyt. Nyt keksin soittaa lääkärille, koska luin Suden vuosi -kirjaa, jossa kirjallisuuden professorilla on hoitamaton keuhkoputken tulehdus. Vetoisella kannella nukkuessa tämä olisi voinut pahentua keuhkokuumeeksi, eikä täällä korvessa ole todellakaan lääkäriä saatavilla. Tarkistan vielä huolellisesti itse, että antibiootti sopii yhteen malarialääkkeen kanssa.
Illalla laivassa ei ole lainkaan valoja. Kun moottorin melu peittää puheen eikä pimeässä erota kasvoja, niin se vähän rajoittaa kommunikaatiota. Kaikki vain istuvat hiljaa kannella. Laivassa ei ole radiota. Yksi miehistönjäsenistä viestii toisen laiva kanssa taskulampulla. Yöllä vessassa käydessä ei kannata pudota matalan laidan yli. Pimeässä merestä ei löydä enää kukaan. Jään ihailemaan kuohuissa kipinöivää planktonia. Aivan kuin pimeä meri olisi täynnä tähtiä.
Palaamme veneelle ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys on erään saaren sisällä oleva suolajärvi. Se ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, vaikka maisemat ovatkin kauniit. Sen sijaan rannan korallit ovat todella upeita. Pohjaa peittää tasainen matto koskematonta, ehjää korallia. Erilaiset korallit kilpailevat raivokkaasti elintilasta. Lopputulos antaa vaikutelman huolellisesti hoidetusta vedenalaisesta puutarhasta, jossa kukkii satoja erilaisia korallikasveja. Myrsky pääsee yllättämään meidät. Kova aalokko aiheutta joillekin vaikeuksia uida takaisin veneelle. Onneksi minulla on snorkkeli, se tekee uimisesta aallokossa paljon helpompaa. Kun pääsen veneelle roikun hetken aikaa laidan ulkopuolella ja huuhtelen tukkaan rankkasateessa. Se onkin sitten ainoa suihku tällä retkellä, veneessä ei ole peseytymismahdollisuuksia.
Jatkamme veneellä pitkin Sumbawan autiota pohjoisrantaa. Näkyy vain muutamia pikku kyläpahasia, jotka on rakennettu rannan läheisyyteen laavatasangoille. Ei yhtäkään laituria tai venettä missään. Muutama lentokala pakenee venettä tyyntä pintaa pitkin liitäen. Korkeita vuoria peittää tiheä metsä. Laavatasangot sulavat mereen mustina hiekkarantoina. Maisema tuo mieleeni Norjan. Mutta kaloista tai linnuista ei näy merkkiäkään. Edessä on 19 tuntia tauotonta ajoa. Kestääköhän tämä purkki merenlahden ylityksen?
Suurimman osan matkaa ei ole kännykkäverkkoa. Kun puhelimeeni vihdoin ilmestyy muutama palkki soitan suomeen tutulle lääkärille. Puhelindiagnoosin tulos: bronkiitti eli keuhkoputken tulehdus. Saan ohjeen syödä matka-apteekistani Kefexin antibioottikuurin, vaikka se ei olekkaan kaikkein sopivin antibiootti tähän tautiin. Olen potenut tätä ennenkin, mutten ole koskaan tajunnut mennä lääkärille. Ja nuorella aikuisella se paraneekin itsestään. Tosin ihan näin pahaksi se ei ole Suomessa koskaan päässyt. Nyt keksin soittaa lääkärille, koska luin Suden vuosi -kirjaa, jossa kirjallisuuden professorilla on hoitamaton keuhkoputken tulehdus. Vetoisella kannella nukkuessa tämä olisi voinut pahentua keuhkokuumeeksi, eikä täällä korvessa ole todellakaan lääkäriä saatavilla. Tarkistan vielä huolellisesti itse, että antibiootti sopii yhteen malarialääkkeen kanssa.
Illalla laivassa ei ole lainkaan valoja. Kun moottorin melu peittää puheen eikä pimeässä erota kasvoja, niin se vähän rajoittaa kommunikaatiota. Kaikki vain istuvat hiljaa kannella. Laivassa ei ole radiota. Yksi miehistönjäsenistä viestii toisen laiva kanssa taskulampulla. Yöllä vessassa käydessä ei kannata pudota matalan laidan yli. Pimeässä merestä ei löydä enää kukaan. Jään ihailemaan kuohuissa kipinöivää planktonia. Aivan kuin pimeä meri olisi täynnä tähtiä.
8.7. Floresin meri
Varhain aamulla lähdemme pois Gili Airilta. Lombokilla meitä odottaa satamassa charter bussi, joka vie meidät saaren toiselle puolelle satamaan, josta venematka alkaa. Tietöiden vuoksi joudumme kiertämän tulivuoren rinteitä pitkin kulkevaa serpentiinitietä. Tieltä on huimat näköalat viidakon peittämiin laaksoihin. Makakit päivystävät tienreunassa. Pahuksen ilmastointi sa minut taas yskimään. Vasempaan keuhkoon sattuu. Saan sentään lopulta käännettyä ilmastoinnin pois päältä oman istuimeni kohdalta. Lombokin itäosaa hallitsevat porrastetut riisi- ja vihannespellot. Pelloilla kyykkivät maanviljelijät käyttävät samanlaisia kolmionmallisia olkihattuja kuin vietnamilaisetkin.
Pikkukaupungin keskustassa jutumme ponikärryjen muodostamaan ruuhkaan. Koristellut ponikärryt eivät ole pelkkää turistien viihdykettä vaan yleinen kulkupeli täällä. Bussiimme keskikäytävälle lastataan iso korillinen vihanneksia sekä säkillinen eläviä kanoja. Satamassa on suuria rahtilaivoja, kaikki kokonaan puusta tehtyjä. Myös meidän vene on puusta ja moottorin rotisko pitää kovaa meteliä. Ei tosiaan mikään mukavuuslippulaiva. Meitä on veneessä 13 turistia, USA, Englanti, Espanja, Hollanti, Slovenia, Puola. Matka ei ala kovin lupaavasti, kun moottori hajoaa jo ennen kuin ehdimme ulos salmesta. Tänään emme siis ennätä enää ihailemaan lepakkoja. Yövymme merellä. Nukumme kannella pressukatoksen alla.
Pikkukaupungin keskustassa jutumme ponikärryjen muodostamaan ruuhkaan. Koristellut ponikärryt eivät ole pelkkää turistien viihdykettä vaan yleinen kulkupeli täällä. Bussiimme keskikäytävälle lastataan iso korillinen vihanneksia sekä säkillinen eläviä kanoja. Satamassa on suuria rahtilaivoja, kaikki kokonaan puusta tehtyjä. Myös meidän vene on puusta ja moottorin rotisko pitää kovaa meteliä. Ei tosiaan mikään mukavuuslippulaiva. Meitä on veneessä 13 turistia, USA, Englanti, Espanja, Hollanti, Slovenia, Puola. Matka ei ala kovin lupaavasti, kun moottori hajoaa jo ennen kuin ehdimme ulos salmesta. Tänään emme siis ennätä enää ihailemaan lepakkoja. Yövymme merellä. Nukumme kannella pressukatoksen alla.
7.7. Gili Air
Vuokraan snorklaus varusteet ja räpiköin mereen. Korallimurska alkaa aivan rannasta. Polven syvyydessä näkyvät ensimmäiset elävät korallit. Pulahdan mahalleni veteen ja liun eteenpäin vatsa korallia hipoen. Jo ihan matalassa vedessä näkyy kaloja. Kun pääsen hiukan syvemmälle huomaan uivanikalakeitossa. Kalat hehkuvat kaikissa sateenkaaren väreissä.Harmi etten tunne niistä ainuttakaan nimeltä. Ehdin olla vedessä tuskin viittä minuuttia ja syvyyttäkin olla vain alle pari metriä, kun minua kohti ui suuri merikilpikonna. se vaikuttaa noin puolimetriseltä, mutta vaikea arvioida koska vesi suurentaa. Otus ui suoraan kohti ja kiertää sitten puoliympyrän ohitseni minua paheksuvasti tuijottaen. Ilmeisesti surkea uimataitoni on syynä happamaan ilmeeseen?
Korallit ovat kohtuullisen hyvässä kunnossa täällä, vihreää, sinistä, liilaa... Suuren "korallisienen" yläpuolella ui parvi pieniä mustavalkoisia kaloja. Kun lähestyn niitä koko parvi pujahtaa korallin sisään turvaan. Neulamaiset raidalliset kalat uivat pystysuorassa pää kohti pohjaa. Riutan reunalla jyrkänne putoaa pystysuorana sinisee syvyyteen.Alempana ui suuria kaloja joilla on sinertävät evät, sekä papukaijanokkaisia kaloja, jotka hohtavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ohitsen ui kaloja, joiden kylkiä peittää purppuran ja vihreän muodostama labyrintti. Mustia kaloja, joiden selässä on hohtavia vihreitä pilkkuja. Parvi kirkkaansinisiä pikkukaloja säkenöi aamuauringossa.. Vesi on kirkasta.
Palaan rannalle, haen kellon ja yritän ottaa aurinkoa sen avulla 15 minsaa per puoli. Juuri kun aika on kulumassa umpeen luokseni tulee kaupustelija ja unohdun neuvottelemaan korallipunaisen kankaan hintaa. Hotellilla huomaan olevani samaa sävyä kankaan kanssa. Se siitä hallitusta auringonotosta sitten.
Teen viellä toisen snorkaluskierroksen, vaikka on laskuvesi. Nyt korallit ovat entistä lähempänä. Sitten merenrannan nettikahvilaan päivittämään blogia. Kahvilan ovista ja ikkunoista on videntähden näköala merelle. Illalla menemme syömään rannan parhaimpaan ravintolaan australialaisen pariskunnan kanssa. Mukava ilta ja hyvää ruokaa.
Korallit ovat kohtuullisen hyvässä kunnossa täällä, vihreää, sinistä, liilaa... Suuren "korallisienen" yläpuolella ui parvi pieniä mustavalkoisia kaloja. Kun lähestyn niitä koko parvi pujahtaa korallin sisään turvaan. Neulamaiset raidalliset kalat uivat pystysuorassa pää kohti pohjaa. Riutan reunalla jyrkänne putoaa pystysuorana sinisee syvyyteen.Alempana ui suuria kaloja joilla on sinertävät evät, sekä papukaijanokkaisia kaloja, jotka hohtavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ohitsen ui kaloja, joiden kylkiä peittää purppuran ja vihreän muodostama labyrintti. Mustia kaloja, joiden selässä on hohtavia vihreitä pilkkuja. Parvi kirkkaansinisiä pikkukaloja säkenöi aamuauringossa.. Vesi on kirkasta.
Palaan rannalle, haen kellon ja yritän ottaa aurinkoa sen avulla 15 minsaa per puoli. Juuri kun aika on kulumassa umpeen luokseni tulee kaupustelija ja unohdun neuvottelemaan korallipunaisen kankaan hintaa. Hotellilla huomaan olevani samaa sävyä kankaan kanssa. Se siitä hallitusta auringonotosta sitten.
Teen viellä toisen snorkaluskierroksen, vaikka on laskuvesi. Nyt korallit ovat entistä lähempänä. Sitten merenrannan nettikahvilaan päivittämään blogia. Kahvilan ovista ja ikkunoista on videntähden näköala merelle. Illalla menemme syömään rannan parhaimpaan ravintolaan australialaisen pariskunnan kanssa. Mukava ilta ja hyvää ruokaa.
6.7. Gili Air
Aamulla Anna päättää, että lähdemme Gili Airille. Käymme nostamassa rahaa koska Gili Airillaei ole automaattia. Nostan 4 miljoonaa rupiaa. Kone lykkää käteeni järjettömän nipun 50 000 rupian seteleitä. Mihin nämä oikein saa mahtumaan? Automaatilla juttelen hetken hollantilaisen eläkeläisen kanssa. Hän asuu täällä, ja meinaa täällä kuulemma myös kuolla. Koti-ikävä ei ilmeisesti vaivaa.
Ajamme Lombokin mutkaista rantatietä Bangsalin satamaan ja edelleen veneellä Gili Airille. Täällä ei ole moottoriajoneuvoja, ihanan rauhallista! Mitä nyt minareetti kailottaa puolen yötä, mutta kuitenkin... Haeskelemme majapaikka ponikärrykyydillä. Ilmeisesti jokin naksahtaa päässä ja otamme bungalowin saaren hienoimmasta ja kalleimasta hotellista Bulan Madusta (n. 130 euroa per yö). Upea ylellinen talo, jossa on kaunis oma puutarha. Päätämme levätä täällä kaksi yötä.
Ajamme Lombokin mutkaista rantatietä Bangsalin satamaan ja edelleen veneellä Gili Airille. Täällä ei ole moottoriajoneuvoja, ihanan rauhallista! Mitä nyt minareetti kailottaa puolen yötä, mutta kuitenkin... Haeskelemme majapaikka ponikärrykyydillä. Ilmeisesti jokin naksahtaa päässä ja otamme bungalowin saaren hienoimmasta ja kalleimasta hotellista Bulan Madusta (n. 130 euroa per yö). Upea ylellinen talo, jossa on kaunis oma puutarha. Päätämme levätä täällä kaksi yötä.
5.7. Lombok
Aamulla taitraa Annallakin jo olla bussikiintiö täynnä. Hän harkitsee jopa lentämistä vaihtoehtona. Senggigissä löydämme mukavan intialaissedän pitämän rantahotellin ja otamme oman bungalowin (n. 25 euroa). Huone on yksinkertainen mutta viihtyisä ja terassilta on näköala nurmikon yli merelle. Toteamme, että olemme ansainneet paripäivää rentoutumislomaa. Vaatteetkin pitäisi saada vihdoin pestyä. Senggigi on turistikylä, jossa on kyllä kivoja ravintoloita, mutta hinnat ovat korkeita. Tai no, tonnikalapihvi ja kokis 4 euroa. Ei ehkä kovin paha kuitenkaan?
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
4.7. Surabaya
Aamulla harhailemme keskustassa jalan. Täällä ei kukaan kävele jalan minnekään. Kaikilla on vähintään mopo ja polkupyöräriksankin saisi joka kadunkulmasta. Lisäksi nelikaistaisen tien ylittäminen jalan on vähintään mielenkiintoista. Pitää vain hitaasti kävellä yli ja toivoa, että autot ja mopot väistävät. Kerran sentään saamme apua moottoripyöräpoliisilta, joka pysäyttää koko kadun meitä varten. Kaupunki sinänsä on viihtyisä, mutta kallis.
Turisti-infossa selviää, että laivoja Floresille menee vain kerran viikossa. Busseja sen sijaan menee Balille kerran tunnissa. "Hienoa" hihkaisee Anna ja rynnistämme bussiasemalle. Bussimatka Lombokille kestää 24 tuntia,välillä yksi bussin vaihto ja kaksi lauttamatkaa. Huoh... Lisäksi bussin stereot särkevät. DVDllä pyörii jokin paikallinen pop video, jossa laulaja tyttö keikuttaa takamustaan miniminihameessa ja laulaa mikkihiiri-äänellä. Ja volyymi tietysti täysillä. Tätäkö pitäisi kestää seuraava vuorokausi?! Silloin kyytiin nousee patalakkinen, parrakas mullah ja pepunpyöritys loppuu kuin seinään. Ruutu pysyy pimeänä koko matkan. Allahille kiitos!
Ostan evääksi paistettua tofua ja banaanipullan. Ja syönkin ne melkein saman tien, tai ainakin ennen bussin lähtöä. Bussin ikkunasta ei juuri riisipeltoa näy, sillä tiilikattoiset matalat talot peittävät tienpientareen lähes katkeamattomana nauhana koko matkan Javan saaren halki. Kyllä huomaa, että tällä saarella asuu järjettömät 134 miljoonaa ihmistä.Suurin osa taloista on varakaan näköisiä, kuistit on kaakeloitu kirkkaan värisillä kaakeleilla (pinkkiä, vihreää, keltaista). Usein piha on rajattu koristeellisella takorauta-aidalla. Monesti pihalla on kukkaistutuksia ja citymaasturi tallissa.Indonesian talous vetää ilmeisesti hyvin? Päähuiveja näkyy vähän. Maiseman taustalla, tasangon yläpuolella siintää suunnatypman tulivuoren hahmo.
Luen kirjaa ja valvon koko yön. En voi ottaa unilääkettä, koska yöllä pitää vaihtaa bussia. Nukun vasta viimeisellä lauttamatkalla joka alkaa klo 6 aamulla. Silloinkin lääkkeen voimalla. Yöllä on aikaa miettiä. Pitäisikö sitä tehdä pitkä reissu, jo ensi vuonna? Transsiperian rata, kauko-itää ja sitten overlandingbussilla lähi-idän läpi Afrikkaan? Vuosi? Ja miten sen saisi järjestettyä?
Turisti-infossa selviää, että laivoja Floresille menee vain kerran viikossa. Busseja sen sijaan menee Balille kerran tunnissa. "Hienoa" hihkaisee Anna ja rynnistämme bussiasemalle. Bussimatka Lombokille kestää 24 tuntia,välillä yksi bussin vaihto ja kaksi lauttamatkaa. Huoh... Lisäksi bussin stereot särkevät. DVDllä pyörii jokin paikallinen pop video, jossa laulaja tyttö keikuttaa takamustaan miniminihameessa ja laulaa mikkihiiri-äänellä. Ja volyymi tietysti täysillä. Tätäkö pitäisi kestää seuraava vuorokausi?! Silloin kyytiin nousee patalakkinen, parrakas mullah ja pepunpyöritys loppuu kuin seinään. Ruutu pysyy pimeänä koko matkan. Allahille kiitos!
Ostan evääksi paistettua tofua ja banaanipullan. Ja syönkin ne melkein saman tien, tai ainakin ennen bussin lähtöä. Bussin ikkunasta ei juuri riisipeltoa näy, sillä tiilikattoiset matalat talot peittävät tienpientareen lähes katkeamattomana nauhana koko matkan Javan saaren halki. Kyllä huomaa, että tällä saarella asuu järjettömät 134 miljoonaa ihmistä.Suurin osa taloista on varakaan näköisiä, kuistit on kaakeloitu kirkkaan värisillä kaakeleilla (pinkkiä, vihreää, keltaista). Usein piha on rajattu koristeellisella takorauta-aidalla. Monesti pihalla on kukkaistutuksia ja citymaasturi tallissa.Indonesian talous vetää ilmeisesti hyvin? Päähuiveja näkyy vähän. Maiseman taustalla, tasangon yläpuolella siintää suunnatypman tulivuoren hahmo.
Luen kirjaa ja valvon koko yön. En voi ottaa unilääkettä, koska yöllä pitää vaihtaa bussia. Nukun vasta viimeisellä lauttamatkalla joka alkaa klo 6 aamulla. Silloinkin lääkkeen voimalla. Yöllä on aikaa miettiä. Pitäisikö sitä tehdä pitkä reissu, jo ensi vuonna? Transsiperian rata, kauko-itää ja sitten overlandingbussilla lähi-idän läpi Afrikkaan? Vuosi? Ja miten sen saisi järjestettyä?
3.7. Semarang
Aamulla kurkku on karhea ja jalat jäässä, mutta ainakaan en tullut merisairaaksi mainingeista huolimatta. Juna Surabayaan lähtee vasta 15:30, joten jätämme tavarat asemalle säilytykseen ja lähdemme kaupungille kävelemään. Nathan liittyy seuraan. Hän on lähdossä suoraan takaisin Borneolle kaupunkiin, jonne ei pääse maitse. Hän palaa samalla lautalla siis takaisin vielä 30 tuntia, mutta lautta lähtee vasta yöllä. Kävelemme ohi suuresta haisevasta koristealtaasta ja ylitämme keupungin keskustan halki kulkevan joen, joka sekin myös haisee. Sitten huomaamme jo kävelleemme vahingossa ohi keskustasta. Menemme mäkkäriin hengailemaan ja tappamaan aikaa. "Hey, why don't you stay here for couple of days? There's so much to see here..." Nathan vitsailee.
Kun palaamme asemalle puoli tuntia ennen junan lähtöä onkin tavaransäilytys suljettu! Hirveä sähellys että saamme tavarat ulos. Unohdan jopa ostaa eväitä. Junamatka ykkösluokassa on nopea, vähän liiankin nopea. Maisemia olisi kiva ihailla vähän hitaammalla nopeudella. Tasaista riisipeltoa, banaani- ja papaijapuita, palmuja - vihreä, vihreää! Ja pieniä tiilikattoisia puutaloja, joita kiertää iso kuisti ja ympäröi puutarha. Harmi ettei tummennetun lasin läpi voi ottaa kuvia. Slummeja emme ole tällä matkalla nähneet. Suurin osa Javasta on vaurasta seutua. Kerjäläisiäkin vain muutamia, vähemmän kuin mitä Helsungissä nykyään.
Perillä Surabayassa suoraan hotellin ja nukkumaan, illallinen jää väliin. Ruokavalioni on jo melkein viikon koostunut etupäässä kekseistä, pullasta ja satunnaisesta kupista riisiä. Proteiini ja vihannekset puuttuvat lähes kokonaan. Muutaman kerran olen saanut grillattua kalaa ja se on aina ollut herkullista. Muuten ei ole paljon kehumista. Tempeh on pahaa täälläkin.
Kun palaamme asemalle puoli tuntia ennen junan lähtöä onkin tavaransäilytys suljettu! Hirveä sähellys että saamme tavarat ulos. Unohdan jopa ostaa eväitä. Junamatka ykkösluokassa on nopea, vähän liiankin nopea. Maisemia olisi kiva ihailla vähän hitaammalla nopeudella. Tasaista riisipeltoa, banaani- ja papaijapuita, palmuja - vihreä, vihreää! Ja pieniä tiilikattoisia puutaloja, joita kiertää iso kuisti ja ympäröi puutarha. Harmi ettei tummennetun lasin läpi voi ottaa kuvia. Slummeja emme ole tällä matkalla nähneet. Suurin osa Javasta on vaurasta seutua. Kerjäläisiäkin vain muutamia, vähemmän kuin mitä Helsungissä nykyään.
Perillä Surabayassa suoraan hotellin ja nukkumaan, illallinen jää väliin. Ruokavalioni on jo melkein viikon koostunut etupäässä kekseistä, pullasta ja satunnaisesta kupista riisiä. Proteiini ja vihannekset puuttuvat lähes kokonaan. Muutaman kerran olen saanut grillattua kalaa ja se on aina ollut herkullista. Muuten ei ole paljon kehumista. Tempeh on pahaa täälläkin.
2.7. Javanmeri
Aamulla heräämme vahingossa liian aikaisin. Kello on tainnut olla väärässä ajassa koko ajan? Ulkoa kuuluu rukouskutsu, siis kellon täytyy olla neljä. Yövahti on kateissa ja kaikki ovat lukossa. Mitäs nyt tehdään? Lopulta ryömimme ulos ikkunan raosta. Hengaamme öisellä kadulla sataman ulkopuolella. Herätän katukauppiaan ja ostan evästä matkalle. Merenlahdella näkyy valtava puinen rahti alus. Näimmen eilen raenteilla olevan rahtialuksen. Hassua, että vielä nykyäänkin kannattaa rakentaa rahtialuksia samalla tekniikalla kuin aikanaan euroopassa rakennettiin kuunareita. Lauttaan mennään sisään lastaussiltaa pitkin. Ryntäämme economy luokkaan ja saan varattua meille laverit. Sisällä on todella hikiset oltavat. Jätämme tavarat sinne ja lähdemme ulos kannelle, missä lämpötila on sentään siedettävä. Lautalla on kaksi muutakin turistia. Paikannan heidät syömästä ykkösluokassa ja lyöttäydyn seuraan. Nathan (USA, matkalla vuodesta 2008) ja Paco (Espanja, matkalla 20 kuukautta). Nathan on tehnyt matkalla töitä ainakin E-Amerikassa koskenlaskuoppaana ja sitten Australiassa. Paco on tullut Indonesiaan trans-siperian rataa pitkin.
Eteeni ilmestyy myös ruoka-ateria, mikäpä siinä. Joku lautan työntekijöistä haluaa tarjota. Anna ilmestyy myös joukon jatkoksi. Pian meidän ohjataan erilliseen huoneeseen. Huoneessa on lavereita, mutta se on aika pieni ja siellä on toimiva ilmastointi. Huoneessa majaile lisäksemme poliisin erikoisyksikön pomoja (BRIMOB pomminpurkuyksikkö). Täällä olemme kuulemma turvassa. Haemme kamat ja asetumme taloksi. Paikalle keräänty uteliaiden joukko pällistelemään ulkomaalaisia. Nyt tiedän, miltä orangeista tuntuu! Anna menee Nathanin kanssa seuraamaan karaokea. Oli kuulemma hillittömän hauskaa. Olen liian väsynyt ja lautan moottorin tasainen hurina mukuttaa mukavasti. Mikäs tässä nukkuessa kun alalaverilla on pari poliisia rynnäkkökivääreineen? Huh. Ilmastointi vaan jäädyttää huoneen turhankin kylmäksi. Yöllä poliisit siirtyvätkin ulkokannelle, taisi olla kylmyys liikaa niillekin. Ihanaa, voin sulkea telkkarin yöksi. Pacolla on puhallettava makuualusta, sellainen olisi kiva.
Eteeni ilmestyy myös ruoka-ateria, mikäpä siinä. Joku lautan työntekijöistä haluaa tarjota. Anna ilmestyy myös joukon jatkoksi. Pian meidän ohjataan erilliseen huoneeseen. Huoneessa on lavereita, mutta se on aika pieni ja siellä on toimiva ilmastointi. Huoneessa majaile lisäksemme poliisin erikoisyksikön pomoja (BRIMOB pomminpurkuyksikkö). Täällä olemme kuulemma turvassa. Haemme kamat ja asetumme taloksi. Paikalle keräänty uteliaiden joukko pällistelemään ulkomaalaisia. Nyt tiedän, miltä orangeista tuntuu! Anna menee Nathanin kanssa seuraamaan karaokea. Oli kuulemma hillittömän hauskaa. Olen liian väsynyt ja lautan moottorin tasainen hurina mukuttaa mukavasti. Mikäs tässä nukkuessa kun alalaverilla on pari poliisia rynnäkkökivääreineen? Huh. Ilmastointi vaan jäädyttää huoneen turhankin kylmäksi. Yöllä poliisit siirtyvätkin ulkokannelle, taisi olla kylmyys liikaa niillekin. Ihanaa, voin sulkea telkkarin yöksi. Pacolla on puhallettava makuualusta, sellainen olisi kiva.
1.7. Tangjung Puting, 3. päivä
Lähdemme aamulla pienelle kävelylle viidakkoon. Lisää kuvia orangeista... Keskuksen asuintalon ovella vanha orankinaaras poikasineen kerjää ruokaa. Se roikkuu kuistin rautaverkossa ja yrittääkaivaa avainta verkon välistä. Orangit osaavat nimittäin avata lukkoja. Sisällä on pari pikku poikaa, jotka yrittävät pitää naaraan loitolla uhkaamalla heittää sen päälle kuumaa vettä termoskannusta. Naaras perääntyy, nostaa käden poikasen suojaksi ja irvistää. Sen eleet ovat niin ihmismäisiä! Pian se jo taas yrittää uudestaan. Palaamme veneelle. Laiturilla istuu odottamassa toinen vanha naaras. Se on kapun suosikki (tai päinvastoin?) ja kapu juottaa sille kokonaisen mukillisen kahvia. Se antaa kapun vähän silittääkin. Sitten naaras saa päähänsä kavuta laiturilta uimaan. Nousemme takaisin veneeseen ja lähdemme paluumatkalle. Joen poikki ui kuningas kobra ja vilahtaa rantapöheikköön.
Pysähdymme paikalliseen kylään, joka on puoliksi veden vallassa. Kylässä ei ole teitä eikä mitään ajoneuvoja. Kävelemme hiukan veden pintaa korkeammalla olevalla kiveyksellä kylän halki.. Talot ovat tolppien nokassa veden yläpuolella. Kylän takana häämöttää riisipeltoja. Äkkiä sade yllättää ja haemme suojaa kohdalle osuneesta talosta. Talossa on yksi iso huone, jossa ei ole lainkaan huonekaluja. Lattialla istuu nainen tekemässä oviverhoa mehupurkeista. Istumme siinä ja Anna kokeilee oviverhontekoa. Kun sade heikkenee lähdemme takaisin. Kahlaamme taas veneelle. Ei niin kivaa, kun yksi turisteista jo sai iilimadon jalkaansa joesta...
Käymme vielä katsomassa yhden ruokinnan, ensimmäisessä leirissä. Kävelemme halki viidakon. Tämän paikan metsä on jostain syystä erityisen kiva ja vihreä. Matkalla pitää alittaa yksi oranki. Ruokinnassa ei ole enää mitään uutta. Yksi kirkkaan hassu mustavalkoinen orava sentään tarttuu mukaan muistikortille.
Veneellä Andy on laittanut meille ruokaa ja kuorinut ananaksen. Palaamme auringonlaskiessa takaisin Kumaihin. Kapu järjestää meille vielä hotellin yöksi ja liput laivaan aamuksi.
Pysähdymme paikalliseen kylään, joka on puoliksi veden vallassa. Kylässä ei ole teitä eikä mitään ajoneuvoja. Kävelemme hiukan veden pintaa korkeammalla olevalla kiveyksellä kylän halki.. Talot ovat tolppien nokassa veden yläpuolella. Kylän takana häämöttää riisipeltoja. Äkkiä sade yllättää ja haemme suojaa kohdalle osuneesta talosta. Talossa on yksi iso huone, jossa ei ole lainkaan huonekaluja. Lattialla istuu nainen tekemässä oviverhoa mehupurkeista. Istumme siinä ja Anna kokeilee oviverhontekoa. Kun sade heikkenee lähdemme takaisin. Kahlaamme taas veneelle. Ei niin kivaa, kun yksi turisteista jo sai iilimadon jalkaansa joesta...
Käymme vielä katsomassa yhden ruokinnan, ensimmäisessä leirissä. Kävelemme halki viidakon. Tämän paikan metsä on jostain syystä erityisen kiva ja vihreä. Matkalla pitää alittaa yksi oranki. Ruokinnassa ei ole enää mitään uutta. Yksi kirkkaan hassu mustavalkoinen orava sentään tarttuu mukaan muistikortille.
Veneellä Andy on laittanut meille ruokaa ja kuorinut ananaksen. Palaamme auringonlaskiessa takaisin Kumaihin. Kapu järjestää meille vielä hotellin yöksi ja liput laivaan aamuksi.
30.6. Tanjung Puting kansallispuisto
Olen ostanut evääksi juustosämpylöitä. Aamiaisella kuitenkin huomaamme, että sämpylöiden sisällä on suklaata. Päällä on juustoraastetta. Kukahan tämänkin on keksinyt? Täällä ei myöskään ole kännykkäkenttää, olemme siis todella korvessa.
Infokeskuksen seinältä luen, että n. 60% Tangjung Putingin suojelualueen metsistä on jo hakattu, osa valtion erityisluvalla.Mikä se sellainen luonnonsuojelualue oikein on? Näemmekin joitakin avohakkuualueita ja aamulla jostain kantautuu moottorisahan ääni. Joessa ei ole koko päivänä polskinut yhtään kalaa eikä kalastavia lintuja näy lainkaan. Vesi on harmaata. Andy sanoo, että tämä vesi on "not good" ja että ylempänä on parempaa vettä. Ilmeisesti joen yläjuoksulla on kultakaivos, joka pilaa veden.Jossain vaiheessa päivää tulemmekin joen haaraan, jossa jatkamme kirkasvetistä haaraa pitkin. Mietin, että pärjäisivätkö vapautetut orangit ilman ruokintaa? Onko metsää edes riittävästi, jotta orangit voisivat siellä selvitä?
Päivän aikana käymme kahdessa ei rehabilitation leirissä, jossa orankeja on palautettu luontoon. Keskuksen kautta ei kuitenkaan enää palauteta uusia orankeja luontoon, koska se onnistuu huonosti. Orangit ovat mieltyneet ihmisseuraan, eivätkä enää halua palata luontoon vaan jäävät roikkumaan keskuksen liepeille. Lisäksi ihmisten kantamat taudit tarttuvat orankeihin herkästi ja leviävät sitäkautta myös villeihin orankeihin.
Ensimmäisessä leirissä orangit ovat kiukkuisia. Tämä lauma ei pidä turisteista. Olemme ensimmäisinä paikalla ruokintapaikalla. Yksi pahantuulinen naaras viskoo meitä kepeillä. Orangit ovat todella isoja otuksia. Naaraalla on neljän ja isolla uroksella jopa kahdeksan miehen voimat. Pysymme kunnioittavan välimatkan päässä.
Toisessakin leirissä olen taas ensimmäisenä lähdössä metsään. Tuskastunut kapteeni juoksee perässä. Hän olisi kai halunnut viellä vähän hengailla kavereidensa kanssa laiturilla. Kävelen vedenpäälle rakennettua lautatietä. Puolessa välissä istuukin jo oranki odottamassa. Keskuksen pihalla on lisää orankeja. Yksi keikkuu radiomastossa. Hetken kuluttua iso joukko turisteja saapuu paikalle. Joukko lähtee kohti ruokintapaikkaa. Jäämme viellä viivyttelemään pihalle ja silloin paikalle ilmestyy alueen hallitseva uros, Tom. Otus on valtava mutta rauhallisen oloinen. Se roikuu mökin reunalaudoissa. Sitten se lösähtää maahan pitkin pituuttaan ja alkaa kaivella varpaitaan. Hallitseva naaras on seurannut sitä poikasensa kanssa. Kapteeni syöttää naaraalle taskustaan muutaman banaanin. Oranki näyttää käden eleellä: anna lisää!
Lähdemme ruokintapaikalle. Kävelemme osan matkasta orankiemon ja poikasen perässä. Perillä tursitit istuvat siisteissä riveissä ja orangit hyörivät ympärillä. Eräs oranki hivuttautuu penkille turistijoukon jatkoksi istumaan. Saan näpättyä tilantesta pari hyvää kuvaa. Orangin vieressä istuvat pojat näyttävät siltä, ettei vät tiedä pitäisiko olla kauhuissaan vai riemuissaa? Osa laumasta istuu ruokintatasolla, osa hilluu puissa joka puolella ruokintapaikkaa.
Kun palaamme ruokintapaikalta metsästä törmäämme äkkiä keskellä polkua istuvaan Tomiin. "Don´t worry, the ranger will take care of it!" sanuu kapu varmalla äänellä. Metsänvartija, pieni dayak mies, ei näytä ollenkaan niin varmalta... Vartija yrittää sohia suunnatonta otusta kepillä, mutta eläin viskaa vartijan syrjään kuin roskan pois tieltään ja lähtee tulemaan kohti. Alamme paeta sekasortoisessa järjestyksessä takaisin tulosuuntaan. Äkkiä Tom muuttaa mieleensä, hyppää pois polulta ja istuu keskelle pusikkoa mutustelemaan pensaan lehtiä. Livahdamme ohi ja palaamme veneelle.
Illalla istumme poikien kanssa kannella juttelemassa ja syömässä ja ihailemme linnunrataa. Öisestä metsästä kuuluu orankien huutoja, siritystä ja ääniä, joita kapu väittää kilpikonnaksi. Pilaileekohan se taas? Täysikuun valossa kannella on hyvä nukkua.
Infokeskuksen seinältä luen, että n. 60% Tangjung Putingin suojelualueen metsistä on jo hakattu, osa valtion erityisluvalla.Mikä se sellainen luonnonsuojelualue oikein on? Näemmekin joitakin avohakkuualueita ja aamulla jostain kantautuu moottorisahan ääni. Joessa ei ole koko päivänä polskinut yhtään kalaa eikä kalastavia lintuja näy lainkaan. Vesi on harmaata. Andy sanoo, että tämä vesi on "not good" ja että ylempänä on parempaa vettä. Ilmeisesti joen yläjuoksulla on kultakaivos, joka pilaa veden.Jossain vaiheessa päivää tulemmekin joen haaraan, jossa jatkamme kirkasvetistä haaraa pitkin. Mietin, että pärjäisivätkö vapautetut orangit ilman ruokintaa? Onko metsää edes riittävästi, jotta orangit voisivat siellä selvitä?
Päivän aikana käymme kahdessa ei rehabilitation leirissä, jossa orankeja on palautettu luontoon. Keskuksen kautta ei kuitenkaan enää palauteta uusia orankeja luontoon, koska se onnistuu huonosti. Orangit ovat mieltyneet ihmisseuraan, eivätkä enää halua palata luontoon vaan jäävät roikkumaan keskuksen liepeille. Lisäksi ihmisten kantamat taudit tarttuvat orankeihin herkästi ja leviävät sitäkautta myös villeihin orankeihin.
Ensimmäisessä leirissä orangit ovat kiukkuisia. Tämä lauma ei pidä turisteista. Olemme ensimmäisinä paikalla ruokintapaikalla. Yksi pahantuulinen naaras viskoo meitä kepeillä. Orangit ovat todella isoja otuksia. Naaraalla on neljän ja isolla uroksella jopa kahdeksan miehen voimat. Pysymme kunnioittavan välimatkan päässä.
Toisessakin leirissä olen taas ensimmäisenä lähdössä metsään. Tuskastunut kapteeni juoksee perässä. Hän olisi kai halunnut viellä vähän hengailla kavereidensa kanssa laiturilla. Kävelen vedenpäälle rakennettua lautatietä. Puolessa välissä istuukin jo oranki odottamassa. Keskuksen pihalla on lisää orankeja. Yksi keikkuu radiomastossa. Hetken kuluttua iso joukko turisteja saapuu paikalle. Joukko lähtee kohti ruokintapaikkaa. Jäämme viellä viivyttelemään pihalle ja silloin paikalle ilmestyy alueen hallitseva uros, Tom. Otus on valtava mutta rauhallisen oloinen. Se roikuu mökin reunalaudoissa. Sitten se lösähtää maahan pitkin pituuttaan ja alkaa kaivella varpaitaan. Hallitseva naaras on seurannut sitä poikasensa kanssa. Kapteeni syöttää naaraalle taskustaan muutaman banaanin. Oranki näyttää käden eleellä: anna lisää!
Lähdemme ruokintapaikalle. Kävelemme osan matkasta orankiemon ja poikasen perässä. Perillä tursitit istuvat siisteissä riveissä ja orangit hyörivät ympärillä. Eräs oranki hivuttautuu penkille turistijoukon jatkoksi istumaan. Saan näpättyä tilantesta pari hyvää kuvaa. Orangin vieressä istuvat pojat näyttävät siltä, ettei vät tiedä pitäisiko olla kauhuissaan vai riemuissaa? Osa laumasta istuu ruokintatasolla, osa hilluu puissa joka puolella ruokintapaikkaa.
Kun palaamme ruokintapaikalta metsästä törmäämme äkkiä keskellä polkua istuvaan Tomiin. "Don´t worry, the ranger will take care of it!" sanuu kapu varmalla äänellä. Metsänvartija, pieni dayak mies, ei näytä ollenkaan niin varmalta... Vartija yrittää sohia suunnatonta otusta kepillä, mutta eläin viskaa vartijan syrjään kuin roskan pois tieltään ja lähtee tulemaan kohti. Alamme paeta sekasortoisessa järjestyksessä takaisin tulosuuntaan. Äkkiä Tom muuttaa mieleensä, hyppää pois polulta ja istuu keskelle pusikkoa mutustelemaan pensaan lehtiä. Livahdamme ohi ja palaamme veneelle.
Illalla istumme poikien kanssa kannella juttelemassa ja syömässä ja ihailemme linnunrataa. Öisestä metsästä kuuluu orankien huutoja, siritystä ja ääniä, joita kapu väittää kilpikonnaksi. Pilaileekohan se taas? Täysikuun valossa kannella on hyvä nukkua.
torstai 1. heinäkuuta 2010
29.6. Kumai
Aamulla, kun saavumme Pankalan buniin, olen ihan tokkurassa unilääkkeen vuoksi. Myöhemmin en muista aamusta mitään. (Siis tästä eteenpäin puolikas pilleriä riittää.) Jatkoimme kuulemma heti Kumaihin minibussilla.Meidät viedään heti yhteen toimistoon, jossa meille tarjotaan veneretkeä viidakkoon hintaan 400 euroa, sisältäen veneen, oppaan, kokin, kapteenin ja apupojan.. Liikaa minulle, päätän etsiä halvemman vaihtoehdon. Jätän Annan ravintolaan rinkkojen kanssa ja lähden tiedusteluretkelle. Kadulla bongaan jo kaukaa pari kokenutta reissaajaa. Helppo tunnistaa rennosta asennosta, rudkettuneesta ja hiukan nuhjaantuneesta olemuksesta, johon yleensä kuuluu pari lävistystä, lettejä, parta tms. Marssin suoraan gurupariskunnan luokse ja tiedustelen, ovatko he olleet venereissulla. Kuulen, että satamasta kyselemällä voi saada veneen ja kapteenin hintaan 40 euroa per päivä. Opas ei ole välttämätön ja ruuankin voi laittaa itse. Kysyn vielä, kauanko he ovat olleet reissussa. Pariskunta on ollut 9 kuukautta matkalla, josta muutaman kuukauden Indonesiassa. Tajuan jälkeen päin, että en edes kysynyt heidän nimiään tai kotimaataan, koska sillä tiedolla nyt ei ole mitään merkitystä.
Pian meillä siis jo onkin oma vene eli klotok, kapteeni ja apupoika. Oppaan olisin halunnut, mutta sellaista emme valitettavasti saa. Käyn torilla ostamassa ruokaa. Se on hauskaa vaikka hiukan haasteellista, koska kukaan ei osaa englantia. Veneessä meidän muslimikapteeni Jofi ilmoittaa heti aluksi, että hänellä on mukana pullo riisiviina. Great... Apupoika Andy sen sijaan on selvästi pieni keijukainen! Hän kuulu alkuperäiskansaan, siis entisiin pääkallonmetsästäjiin.
Ajamme veneellä pientä jokea pitkin, joen varret ovat metsän ja ruovikon peitossa. Kun pääsemme ensimmäiseen orankien rehabilitation canpiin alkaa sataa ja paljon. Täällä sataa kuulemma joka päivä. Orankien ruokinta onperuttu, koska ne eivät tule paikalle kovalla sateella. Jatkamme matkaa. Illalla pysähdymme katselemaan nenäapinoita. Paikalliset kutsuvat niitä hollantilaisiksi apinoiksi entisten siirtomaaisäntien mukaan.
Illalla laitan ruokaa kaasuliedellä. Pikkuinen keijupoika on ihastuttavan ystävällinen ja puuhakas. Ruuan jälkeen vetäydymme Annan kanssa yläkannelle moskiittoverkon alle nukkumaan. Pojat alkavat juoda arrakia alakannella. Mekkala yltyy välillä niin, että Anna huolestuu ja pelkää keijupojan putoavan yli laidan ja päätyvän krokotiilin ruuaksi. "Eivät krokotiilit syö keijuja" sanon. "Ne pitävät enemmän kapteeneista. Huomenna meidän venettä ohjaa yksikätinen Kapteeni Koukku!"
Yöllä puistonvartijoiden helikopteri lentää matalalle ylitse jokea seuraillen.
Pian meillä siis jo onkin oma vene eli klotok, kapteeni ja apupoika. Oppaan olisin halunnut, mutta sellaista emme valitettavasti saa. Käyn torilla ostamassa ruokaa. Se on hauskaa vaikka hiukan haasteellista, koska kukaan ei osaa englantia. Veneessä meidän muslimikapteeni Jofi ilmoittaa heti aluksi, että hänellä on mukana pullo riisiviina. Great... Apupoika Andy sen sijaan on selvästi pieni keijukainen! Hän kuulu alkuperäiskansaan, siis entisiin pääkallonmetsästäjiin.
Ajamme veneellä pientä jokea pitkin, joen varret ovat metsän ja ruovikon peitossa. Kun pääsemme ensimmäiseen orankien rehabilitation canpiin alkaa sataa ja paljon. Täällä sataa kuulemma joka päivä. Orankien ruokinta onperuttu, koska ne eivät tule paikalle kovalla sateella. Jatkamme matkaa. Illalla pysähdymme katselemaan nenäapinoita. Paikalliset kutsuvat niitä hollantilaisiksi apinoiksi entisten siirtomaaisäntien mukaan.
Illalla laitan ruokaa kaasuliedellä. Pikkuinen keijupoika on ihastuttavan ystävällinen ja puuhakas. Ruuan jälkeen vetäydymme Annan kanssa yläkannelle moskiittoverkon alle nukkumaan. Pojat alkavat juoda arrakia alakannella. Mekkala yltyy välillä niin, että Anna huolestuu ja pelkää keijupojan putoavan yli laidan ja päätyvän krokotiilin ruuaksi. "Eivät krokotiilit syö keijuja" sanon. "Ne pitävät enemmän kapteeneista. Huomenna meidän venettä ohjaa yksikätinen Kapteeni Koukku!"
Yöllä puistonvartijoiden helikopteri lentää matalalle ylitse jokea seuraillen.
28.6. Pangalan Bun
Käymme riksalla Pelnin lauttatoimistossa. (Avoviemäsissä uiskentelee monnin poikasia!) Toimistolla kukaan ei osaa englantia eli vesiperä. Palaamme polkupyöräriksan kyydillä. Yhteen riksaan mahtuu kokonainen perhe indonesialaisia tai vaihtoehtoisesti 1,5 turistitätiä. Istun siis puoliksi Annan sylissä. Meillä on ihan yhtä hauskaa kuin vastaantulijoillakin! Kuskilla ei ehkä ole ihan yhtä hauskaa?
Päätämme lähteä luonnonpuistoon bussilla.Bussiasemalla ostamme ystävälliseltä tädiltä liput Pangalan Buniin, matka aika 19 tuntia. Ennen bussin lähtöä syön kasviskeittoa ja paikallisia munkkeja katukeittiössä. Paikalliset oavt uteliaita ja haluavat tietää, pelaako suomi jalkapallon mm kisoissa ja olemmeko me naimisissa. Anna ilmoittaa, että meidän aviomiehet ovat Suomessa.
Sitten vain bussin kyytiin. Ensimmäistä kertaa näen, miten bussi työnnetään käyntiin... Tuuletus toimii, kun kaikki ikkunat ja ovet ovat auki. Pelkään, että oven viereisellä penkillä nukkuva pikkulapsi kierähtää ulos ovesta. Ensin ajetaan halki kaupungin ja sitten alkavat riisipellot. Talojen oseinät ja ovet on maalattu karkkiväreillä. Talot ovat tolppien varassa ja talon alla on aina lammikko. Ohitamme moskeijoita, kirkkoja ja temppeleitä, joiden uskontosuunta jää meille hämäräksi. Pellot vaihtuvat metsiksi ja suoksi. Pysähdyksiä ei juuri ole, eikä minulla ole muuta evästä kuin puoli kiloa marenkia. Onneksi vettä on tarpeeksi. Ennen pimeän tuloa vaihdamme ilmastoituun bussiin. Ilmastointia käytetään säästeliäästi, joten välillä on kuuma ja välillä kylmä. Tuttuun aasialaiseen tapaan kaiuttimissa soi amerikkalainen kantri läpi yön. Onnistun kuitenkin nukkumaan unilääkkeen avulla.
Ihmettelen hännättömiä kissoja. On kuulemma rotuominaisuus indonesialaisilla kissoilla.
Päätämme lähteä luonnonpuistoon bussilla.Bussiasemalla ostamme ystävälliseltä tädiltä liput Pangalan Buniin, matka aika 19 tuntia. Ennen bussin lähtöä syön kasviskeittoa ja paikallisia munkkeja katukeittiössä. Paikalliset oavt uteliaita ja haluavat tietää, pelaako suomi jalkapallon mm kisoissa ja olemmeko me naimisissa. Anna ilmoittaa, että meidän aviomiehet ovat Suomessa.
Sitten vain bussin kyytiin. Ensimmäistä kertaa näen, miten bussi työnnetään käyntiin... Tuuletus toimii, kun kaikki ikkunat ja ovet ovat auki. Pelkään, että oven viereisellä penkillä nukkuva pikkulapsi kierähtää ulos ovesta. Ensin ajetaan halki kaupungin ja sitten alkavat riisipellot. Talojen oseinät ja ovet on maalattu karkkiväreillä. Talot ovat tolppien varassa ja talon alla on aina lammikko. Ohitamme moskeijoita, kirkkoja ja temppeleitä, joiden uskontosuunta jää meille hämäräksi. Pellot vaihtuvat metsiksi ja suoksi. Pysähdyksiä ei juuri ole, eikä minulla ole muuta evästä kuin puoli kiloa marenkia. Onneksi vettä on tarpeeksi. Ennen pimeän tuloa vaihdamme ilmastoituun bussiin. Ilmastointia käytetään säästeliäästi, joten välillä on kuuma ja välillä kylmä. Tuttuun aasialaiseen tapaan kaiuttimissa soi amerikkalainen kantri läpi yön. Onnistun kuitenkin nukkumaan unilääkkeen avulla.
Ihmettelen hännättömiä kissoja. On kuulemma rotuominaisuus indonesialaisilla kissoilla.
27.6. Banjarmasin
Kaksi tuntia yöunta ja sitten taas kentälle. Yritämme hiipiä hiljaa ulos hostellista ettemme turhaan herättäisi ketään, mutta ovi on tietysti lukossa. Kohta kaikki kolme pientä setää ovat heränneet ja pomppivat ja hössöttävät ympäriinsä yöasuissaan. Aika herttaisia ukkeleita.
Kentällä kukaan ei kysy passia ja turvatarkastus on kaoottisen vauhdikas. Ketään ei tosiaankaan kiinnosta se, että aion viedä litran vesipullon koneeseen. Odotamme portilla lähtöä ja lähden käymään vessassa. Vessan ovella olen hetken hämmentynyt, koska naisten vessassa on miehiä. Sitten tajuan, että rukoushuoneeseen kuljetaan naisten vessan läpi. Väliovia ei ole, joten kaikki äänet naistenvessasta kuuluvat rukoushuoneeseen. Lisäksi rukoushuone on sekä naisille että miehille. Näiden islamin tulkinta ei taida olla kovin tiukkaa? Naisten vessan seinällä on kultakaloja akvaariossa, söpöä!
Lentokone on iso suihkukone ja hetkessä olemme Borneolla Banjarmasinissa. Kaupunki on tavallinen aasialainen pikkukaupunki, paljon mopoja ja hiukan rähjäistä, mutta ihmiset ystävällisiä. Otamme huoneen suuresta hotellista ja harhailemme illan kaupungin kaduilla. Täällä ei ole lainkaan eurooppalaisia ja keräämme huomiota. Aikuiset osoittavat meitä sormella lapsilleen. Ostan katukojusta jotain, mikä hiukan muistuttaa marenkia. Illalla syömme katukeittiössä. Minun annos on riisiä, keitetty kananm muna, kurkkua ja tomaattia. Tämä ei taida olla mikään kasvissyöjän unelmakohde. Kaikissa juomissa on jäitä joukossa, mutta ainakaan vielä en ole tullut siitä kipeäksi.
Kentällä kukaan ei kysy passia ja turvatarkastus on kaoottisen vauhdikas. Ketään ei tosiaankaan kiinnosta se, että aion viedä litran vesipullon koneeseen. Odotamme portilla lähtöä ja lähden käymään vessassa. Vessan ovella olen hetken hämmentynyt, koska naisten vessassa on miehiä. Sitten tajuan, että rukoushuoneeseen kuljetaan naisten vessan läpi. Väliovia ei ole, joten kaikki äänet naistenvessasta kuuluvat rukoushuoneeseen. Lisäksi rukoushuone on sekä naisille että miehille. Näiden islamin tulkinta ei taida olla kovin tiukkaa? Naisten vessan seinällä on kultakaloja akvaariossa, söpöä!
Lentokone on iso suihkukone ja hetkessä olemme Borneolla Banjarmasinissa. Kaupunki on tavallinen aasialainen pikkukaupunki, paljon mopoja ja hiukan rähjäistä, mutta ihmiset ystävällisiä. Otamme huoneen suuresta hotellista ja harhailemme illan kaupungin kaduilla. Täällä ei ole lainkaan eurooppalaisia ja keräämme huomiota. Aikuiset osoittavat meitä sormella lapsilleen. Ostan katukojusta jotain, mikä hiukan muistuttaa marenkia. Illalla syömme katukeittiössä. Minun annos on riisiä, keitetty kananm muna, kurkkua ja tomaattia. Tämä ei taida olla mikään kasvissyöjän unelmakohde. Kaikissa juomissa on jäitä joukossa, mutta ainakaan vielä en ole tullut siitä kipeäksi.
26.6. Jakarta
Jaava kietoo meidät lämpimän kosteaan syleilyyn heti kun koneen ovet avataan. Trooppinen vihreys pursuaa lentokentän lasiseinien takana. Passin tarkastuksessa meidät ohjataan ulkomaalaisten jonoon, jossa on vain muutama ihminen, kun taas paikalliset pitkiin kiemurteleviin jonoihin... Joskus näinkin päin? Turismia ilmeisesti todella arvostetaan täällä. Ajamme taksilla keskustaan pitkin highwayta. Kaupunki on valtaisa, mutta vauraampi ja siistimpi kuin mitä odotin. Mopoja näkyy vähän ja autot ovat uusia. Keskusta on täynnä lasisia pilvenpiirtäjiä. Otamme huoneen nuhjuisesta pikku hostellista, jonka vessassa olisi toivomisen varaa. Mutta omistajina touhuaa kolme pientä sympaattista setää. Vaihdan rahaa ja huomaan olevani miljonääri.
Illalla ostamme lentoliput Borneolle hostellikadulta. Hinta on n 60 euroa per nenä. Toikkaroimme lähikujien ruokakojujen läpi. Tarjolla olisi mm taskurapuja. Valitsemme kuitenkin ison ilmastoidu paikallisten keskiluokkaisten perheiden täyttämän ravintolan. Tilaan tofu-kalakeiton ja Anna seafood-keiton. Annalle tuodaan pieni kulho vihreää keittoa, mutta minulle pöytään kannetaan valtava saavillinen punaista keittoa, jossa uiskentelee kolmeen kappaleeseen leikattu kokonainen kala evineen päivineen. Tofuakin keitossa on n puoli kiloa kolmiona.Molemmat keitot ovat todella herkullisia, erityisesti kala. Jälkiruuaksi tilaan hedelmälautasen, jonka hedelmistä puolet tunnen nimeltä. Hedelmien kanssa tarjoillaan kupillinen toffentapaista, chilillä ja pähkinällä maustettua makeaa tahnaa.
Palatessamme hostellille katu on täynnä jalkapalloa seuraavia paikallisia ja turisteja. Huomaan pöydän, jossa tulomatkalla oli istunut ryhmä keski-ikäisiä eurooppalaismiehiä. Nyt pöydässä istuu jokaisen miehen vieressä paikallinen nainen... Siis mikähän katu tämä oikein olikaan?
Illalla ostamme lentoliput Borneolle hostellikadulta. Hinta on n 60 euroa per nenä. Toikkaroimme lähikujien ruokakojujen läpi. Tarjolla olisi mm taskurapuja. Valitsemme kuitenkin ison ilmastoidu paikallisten keskiluokkaisten perheiden täyttämän ravintolan. Tilaan tofu-kalakeiton ja Anna seafood-keiton. Annalle tuodaan pieni kulho vihreää keittoa, mutta minulle pöytään kannetaan valtava saavillinen punaista keittoa, jossa uiskentelee kolmeen kappaleeseen leikattu kokonainen kala evineen päivineen. Tofuakin keitossa on n puoli kiloa kolmiona.Molemmat keitot ovat todella herkullisia, erityisesti kala. Jälkiruuaksi tilaan hedelmälautasen, jonka hedelmistä puolet tunnen nimeltä. Hedelmien kanssa tarjoillaan kupillinen toffentapaista, chilillä ja pähkinällä maustettua makeaa tahnaa.
Palatessamme hostellille katu on täynnä jalkapalloa seuraavia paikallisia ja turisteja. Huomaan pöydän, jossa tulomatkalla oli istunut ryhmä keski-ikäisiä eurooppalaismiehiä. Nyt pöydässä istuu jokaisen miehen vieressä paikallinen nainen... Siis mikähän katu tämä oikein olikaan?
25.6. Lähtö Helsingistä
25.6. Lähtö Helsingistä
Lähdemme Helsingistä aamulla varhain. Lento on Frankfurtin kautta Abu Dhabiin. Kun laskeudemme kentälle, näkyy koneen ikkunasta pelkkää hiekkaerämaata, joka jatkuu suoraan mereen. Kaikki vähäinen vihreä on kasteltua, pienet viljelykset ja golfkenttä. Talojen suuret tontit on ympäräity korkeilla betonimuureilla. Leveät kirkkaasti valaistut moottoritiet halkovat hiekkaa, mutta autoja näkyy vähän. Isoista liikenneympyröistä lähtevät tienhaarat loppuvat tyhjään. Terminaali on uuden kiiltävä ja täynnä luksus liikkeitä. Jatkolento Abu Dhabista on klo 2:45 am eli yö pitää roikkua käytävällä. Ylitehokas ilmastointi tekee yöstä epämielyttävän, toppatakki olisi tarpeen.
Lähdemme Helsingistä aamulla varhain. Lento on Frankfurtin kautta Abu Dhabiin. Kun laskeudemme kentälle, näkyy koneen ikkunasta pelkkää hiekkaerämaata, joka jatkuu suoraan mereen. Kaikki vähäinen vihreä on kasteltua, pienet viljelykset ja golfkenttä. Talojen suuret tontit on ympäräity korkeilla betonimuureilla. Leveät kirkkaasti valaistut moottoritiet halkovat hiekkaa, mutta autoja näkyy vähän. Isoista liikenneympyröistä lähtevät tienhaarat loppuvat tyhjään. Terminaali on uuden kiiltävä ja täynnä luksus liikkeitä. Jatkolento Abu Dhabista on klo 2:45 am eli yö pitää roikkua käytävällä. Ylitehokas ilmastointi tekee yöstä epämielyttävän, toppatakki olisi tarpeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)