Aamulla, kun saavumme Pankalan buniin, olen ihan tokkurassa unilääkkeen vuoksi. Myöhemmin en muista aamusta mitään. (Siis tästä eteenpäin puolikas pilleriä riittää.) Jatkoimme kuulemma heti Kumaihin minibussilla.Meidät viedään heti yhteen toimistoon, jossa meille tarjotaan veneretkeä viidakkoon hintaan 400 euroa, sisältäen veneen, oppaan, kokin, kapteenin ja apupojan.. Liikaa minulle, päätän etsiä halvemman vaihtoehdon. Jätän Annan ravintolaan rinkkojen kanssa ja lähden tiedusteluretkelle. Kadulla bongaan jo kaukaa pari kokenutta reissaajaa. Helppo tunnistaa rennosta asennosta, rudkettuneesta ja hiukan nuhjaantuneesta olemuksesta, johon yleensä kuuluu pari lävistystä, lettejä, parta tms. Marssin suoraan gurupariskunnan luokse ja tiedustelen, ovatko he olleet venereissulla. Kuulen, että satamasta kyselemällä voi saada veneen ja kapteenin hintaan 40 euroa per päivä. Opas ei ole välttämätön ja ruuankin voi laittaa itse. Kysyn vielä, kauanko he ovat olleet reissussa. Pariskunta on ollut 9 kuukautta matkalla, josta muutaman kuukauden Indonesiassa. Tajuan jälkeen päin, että en edes kysynyt heidän nimiään tai kotimaataan, koska sillä tiedolla nyt ei ole mitään merkitystä.
Pian meillä siis jo onkin oma vene eli klotok, kapteeni ja apupoika. Oppaan olisin halunnut, mutta sellaista emme valitettavasti saa. Käyn torilla ostamassa ruokaa. Se on hauskaa vaikka hiukan haasteellista, koska kukaan ei osaa englantia. Veneessä meidän muslimikapteeni Jofi ilmoittaa heti aluksi, että hänellä on mukana pullo riisiviina. Great... Apupoika Andy sen sijaan on selvästi pieni keijukainen! Hän kuulu alkuperäiskansaan, siis entisiin pääkallonmetsästäjiin.
Ajamme veneellä pientä jokea pitkin, joen varret ovat metsän ja ruovikon peitossa. Kun pääsemme ensimmäiseen orankien rehabilitation canpiin alkaa sataa ja paljon. Täällä sataa kuulemma joka päivä. Orankien ruokinta onperuttu, koska ne eivät tule paikalle kovalla sateella. Jatkamme matkaa. Illalla pysähdymme katselemaan nenäapinoita. Paikalliset kutsuvat niitä hollantilaisiksi apinoiksi entisten siirtomaaisäntien mukaan.
Illalla laitan ruokaa kaasuliedellä. Pikkuinen keijupoika on ihastuttavan ystävällinen ja puuhakas. Ruuan jälkeen vetäydymme Annan kanssa yläkannelle moskiittoverkon alle nukkumaan. Pojat alkavat juoda arrakia alakannella. Mekkala yltyy välillä niin, että Anna huolestuu ja pelkää keijupojan putoavan yli laidan ja päätyvän krokotiilin ruuaksi. "Eivät krokotiilit syö keijuja" sanon. "Ne pitävät enemmän kapteeneista. Huomenna meidän venettä ohjaa yksikätinen Kapteeni Koukku!"
Yöllä puistonvartijoiden helikopteri lentää matalalle ylitse jokea seuraillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti