28.6. Pangalan Bun

Käymme riksalla Pelnin lauttatoimistossa. (Avoviemäsissä uiskentelee monnin poikasia!) Toimistolla kukaan ei osaa englantia eli vesiperä. Palaamme polkupyöräriksan kyydillä. Yhteen riksaan mahtuu kokonainen perhe indonesialaisia tai vaihtoehtoisesti 1,5 turistitätiä. Istun siis puoliksi Annan sylissä. Meillä on ihan yhtä hauskaa kuin vastaantulijoillakin! Kuskilla ei ehkä ole ihan yhtä hauskaa?
Päätämme lähteä luonnonpuistoon bussilla.Bussiasemalla ostamme ystävälliseltä tädiltä liput Pangalan Buniin, matka aika 19 tuntia. Ennen bussin lähtöä syön kasviskeittoa ja paikallisia munkkeja katukeittiössä. Paikalliset oavt uteliaita ja haluavat tietää, pelaako suomi jalkapallon mm kisoissa ja olemmeko me naimisissa. Anna ilmoittaa, että meidän aviomiehet ovat Suomessa.

Sitten vain bussin kyytiin. Ensimmäistä kertaa näen, miten bussi työnnetään käyntiin... Tuuletus toimii, kun kaikki ikkunat ja ovet ovat auki. Pelkään, että oven viereisellä penkillä nukkuva pikkulapsi kierähtää ulos ovesta. Ensin ajetaan halki kaupungin ja sitten alkavat riisipellot. Talojen oseinät ja ovet on maalattu karkkiväreillä. Talot ovat tolppien varassa ja talon alla on aina lammikko. Ohitamme moskeijoita, kirkkoja ja temppeleitä, joiden uskontosuunta jää meille hämäräksi. Pellot vaihtuvat metsiksi ja suoksi. Pysähdyksiä ei juuri ole, eikä minulla ole muuta evästä kuin puoli kiloa marenkia. Onneksi vettä on tarpeeksi. Ennen pimeän tuloa vaihdamme ilmastoituun bussiin. Ilmastointia käytetään säästeliäästi, joten välillä on kuuma ja välillä kylmä. Tuttuun aasialaiseen tapaan kaiuttimissa soi amerikkalainen kantri läpi yön. Onnistun kuitenkin nukkumaan unilääkkeen avulla. 

Ihmettelen hännättömiä kissoja. On kuulemma rotuominaisuus indonesialaisilla kissoilla.