Veneretki tulee viemään meidän ohi koko Sumbawan saaren. Näin säästymme tuskalliselta bussi/lautta säädöltä. Heräämme aamulla kun aurinko nousee. Meillä on patjat ihan perällä ja siis näkymä merelle. Ulkolaitaan on myös sidottu kanahäkki, jossa pari kanaa piipittää surkeasti. Vene kulkee viidankon peittämän Moyon saaren rantaa pitkin. rannoilla ei näy mitään merkkejä ihmisasutuksesta. Kapteeni sammuttaa moottorin ja ankkuri heitetään veteen. Syvyyttä on ehkä viitisen metriä. Vesi on kristallin kirkasta ja kalat pohjassa erottuvat valkoista hiekkaa vasten. Hyppäämme veteen, joka on juuri sopivan lämmintä. Gili Airilla rantavesi oli melkein liian kuumaa. Uimme valkoiselle hiekkarannalle, jolla on isoja korallinpaloja. Lähdemme uimapuvuissa kävelemään pientä polkua pitkin viidakkoon. Puolisen kilometriä viidakkopolkua ja saavumme pienille vesiputouksille. Veden mineraalit ovat muodostaneet altaita. Lähes kielitaidoton oppaamme laittaa meidän kiipeämään pystysuoraa seinämää pitkin ylös. Ylhäällä on ihan nättiä, mutta eipä sen takia nyt olisi kannattanut henkeään riskeerata... Seinämässä on pieniä nystyröitä. Tartun yhteen ja se irtoaa. Ei se olekkaan kiveä, vaan kiveen tarttunut kotilo.
Palaamme veneelle ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys on erään saaren sisällä oleva suolajärvi. Se ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, vaikka maisemat ovatkin kauniit. Sen sijaan rannan korallit ovat todella upeita. Pohjaa peittää tasainen matto koskematonta, ehjää korallia. Erilaiset korallit kilpailevat raivokkaasti elintilasta. Lopputulos antaa vaikutelman huolellisesti hoidetusta vedenalaisesta puutarhasta, jossa kukkii satoja erilaisia korallikasveja. Myrsky pääsee yllättämään meidät. Kova aalokko aiheutta joillekin vaikeuksia uida takaisin veneelle. Onneksi minulla on snorkkeli, se tekee uimisesta aallokossa paljon helpompaa. Kun pääsen veneelle roikun hetken aikaa laidan ulkopuolella ja huuhtelen tukkaan rankkasateessa. Se onkin sitten ainoa suihku tällä retkellä, veneessä ei ole peseytymismahdollisuuksia.
Jatkamme veneellä pitkin Sumbawan autiota pohjoisrantaa. Näkyy vain muutamia pikku kyläpahasia, jotka on rakennettu rannan läheisyyteen laavatasangoille. Ei yhtäkään laituria tai venettä missään. Muutama lentokala pakenee venettä tyyntä pintaa pitkin liitäen. Korkeita vuoria peittää tiheä metsä. Laavatasangot sulavat mereen mustina hiekkarantoina. Maisema tuo mieleeni Norjan. Mutta kaloista tai linnuista ei näy merkkiäkään. Edessä on 19 tuntia tauotonta ajoa. Kestääköhän tämä purkki merenlahden ylityksen?
Suurimman osan matkaa ei ole kännykkäverkkoa. Kun puhelimeeni vihdoin ilmestyy muutama palkki soitan suomeen tutulle lääkärille. Puhelindiagnoosin tulos: bronkiitti eli keuhkoputken tulehdus. Saan ohjeen syödä matka-apteekistani Kefexin antibioottikuurin, vaikka se ei olekkaan kaikkein sopivin antibiootti tähän tautiin. Olen potenut tätä ennenkin, mutten ole koskaan tajunnut mennä lääkärille. Ja nuorella aikuisella se paraneekin itsestään. Tosin ihan näin pahaksi se ei ole Suomessa koskaan päässyt. Nyt keksin soittaa lääkärille, koska luin Suden vuosi -kirjaa, jossa kirjallisuuden professorilla on hoitamaton keuhkoputken tulehdus. Vetoisella kannella nukkuessa tämä olisi voinut pahentua keuhkokuumeeksi, eikä täällä korvessa ole todellakaan lääkäriä saatavilla. Tarkistan vielä huolellisesti itse, että antibiootti sopii yhteen malarialääkkeen kanssa.
Illalla laivassa ei ole lainkaan valoja. Kun moottorin melu peittää puheen eikä pimeässä erota kasvoja, niin se vähän rajoittaa kommunikaatiota. Kaikki vain istuvat hiljaa kannella. Laivassa ei ole radiota. Yksi miehistönjäsenistä viestii toisen laiva kanssa taskulampulla. Yöllä vessassa käydessä ei kannata pudota matalan laidan yli. Pimeässä merestä ei löydä enää kukaan. Jään ihailemaan kuohuissa kipinöivää planktonia. Aivan kuin pimeä meri olisi täynnä tähtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti