Täällä ei ole minareetteja, mutta kylän kukot huolehtivat aamuherätyksestä tehokkaasti. Kaikkien pienten omakotitalojen pihalla kuopsuttelee pari kanaa ja kukko. Monella pihalla touhottaa myös pieni musta sika. Vessan ikkunan raosta kuuluva iloinen röhkiminen säestää hampaidenpesuani. Täällä kaikki possut, lehmät ja kanat ovat onnellisia. Ja kun laittaa pataan kukonpojan takapihalta, niin voidaan jo puhua todellisesta lähiruuasta. Suurimmassa osassa maailmaan ajatus vain sikoja varten rakennetusta lämmitetystä talosta on täysin absurdi. Hyvä kun edes ihmisille löytyy katto pään päälle.
Olemme Annan kanssa molemmat tulleet siihen tulokseen, että vaikka auton vuokrauksessa on puolensa, niin se on liian seiväsmatkat-meininkiä meille. Muutenkin alkaa olla hermot riekaleina Lombokilla, Gili Airilla ja venematkalla vallinneeseen rahat-pois-tyhmiltä-turisteilta meininkiin. Vastenmielisyyteni turistirysiä kohtaan on huipussaan.
Päivän aikana ajamme taas ensin alas merenrantaan Endeen ja sitten ylös vuorille Moniin. Matkan varrella on tietysti miljoona mutkaa... Bajawan lähistöllä käymme vielä tutustumassa perinteiseen floresilaiseen kylään, joka tosin alkaa muistuttaa enemmän kotiseutumuseota, vaikka taloissa viellä asutaankin. Perinteet ovat kuitenkin vielä voimissaan, ja uusien betonitalojenkin pihoilla näkyy seremoniakatoksia ja - mökkejä. Mökkeihin viedään ruokaa esi-isille, Andrei selittää. Siksi varmaan katolliset haudatkin on laitettu talon eteen? Esi-isät ovat siinä näppärästi pihapiirissä. Kylän takana nousee toinen tulivuori. Kun ajamme pois kylästä vastaan tulee perinteisiin kankaisiin pukeutunut joukko menossa juhliin. Ensimmäisenä kärryissä lykätään sikaa ja sitten tulee väki perässä korit pään päällä.
Matka jatkuu taas läpi viidakon. Tosin en ole ihan varma onko kyseessä viidakko, vai mahonki-macademia-kahvi-tapioka-kaakao-betelpalmu-banaani sekaviljelmä... Pihoilla kasvaa suuria pasuunankukka ja joulutähtipensaita. Kiinanruusu kukkii pensasaitoina. Kun ajamme koulun ohi, pihalla olevat pikku koululaiset suorastaan sekoavat. "Bule Bule!" he kirkuvat ja juoksevat peräämme.
Laskeudumme alas meren rantaan. Kallio putoaa jyrkkänä mereen. Ranta on kuitenkin mustaa tuliperäistä hiekkarantaa, meri turkoosi. Pysähdymme rantaan, jossa paikalliset keräävät meren tuomia sinisiä laavakiviä. "Now is not season for stones" sanoo Adrian. En tiennytkään, että kivilläkin on oma vuodenaikansa? Kerään itselleni kourallisen kaikkein pienimpiä turkoosin ja violetin sävyisiä kiviä. Kiviä rahdataan myyntiin koristekiviksi Javalle ja Balille.
Nousemme taas ylös kanjonin pohjaa pitkin. Kanjonin seinämiä peittää viidakko, pohjalla on välillä pieniä riisipeltoja. Ylhäällä vuorilla kuljemme mandariinikylän poikki. Pihat ovat täynnä oransseja hedelmiä notkuvia puita. Sitruunoita ja greippejäkin näkyy. Pysähdymme kylän keskellä olevalle hedelmätorille. Aiemmin päivällä olemme ostaneet tien varresta sirsakia ja pieniä banaaneja (ehkä maailman parhaita!). Nyt täydennämme varastoja porkkanoilla, ruskeilla käpyhedelmillä ja violeteilla pyöreillä hedelmillä.Käpyhedelmän maku on outo, mutta se taitaa nousta suosikiksi. Violetti hedelmä on maultaan liian mieto.
Vielä vähän matkaa ja olemme perillä pikkuisessa Monin kylässä.
Onneksi Adrianin musiikkimaku natsaa yhteen meidän kanssa. Stereoissa soi Rihanna, Tiesto ja Buena Vista Social Club. Kuubalaismusiikkia kuunnellessa on helppo kuvitella olevansa Kuubassa. Niin maisemat kuin ihmisten ulkonäkökin täsmäävät. Reggae on myös suosittua täällä. Olen nähnyt jo monella paikallisella rastat.Muutamalla on vielä niin tumma iho ja afrikkalaiset kasvonpiirteet, että vaikutelma käy aidosta.
torstai 15. heinäkuuta 2010
13.7. Aimere
Taas matkaan maha täynnä pannukakkua. Kipuamme taas serpentiinitietä pitkin ylös. "Kaikki tiet Floresilla ovat tällaisia" Andrei sanoo. Matkan varrella pysähdymme arak-tehtaassa. Tarkemminsanoen kyseessä on avokatoksen alla oleva parista saviruukusta ja bambuputkesta viritelty kotipolttolaitteisto. "Tällainen olisi laitonta Suomessa" sanon Adrianille. "Niin se on täälläkin!" hän vastaa. Ei siltä vaikuta kun laitteisto näkyy suoraan tielle. Tosin Andrein mukaan indonesian poliisi on täysin korruptoitunut ja aina ostettavissa.
Puolen päivän jälkeen saavumme jo ylängöllä vähän yli kilometrin korkeudessa sijaitsevaan söpöön Bajawan kylään. Hotellimmekin on kiva, keskellä olevasta pienestä puutarhasta näkyy kaupungin yli tulivuorelle. Hortoilemme Annan kanssa kahdestaan ympäri kylää. Ostan katukeittiöstä friteerattuja banaaneja, herkullista! Ihan muuta kuin ne suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjottavat pallukat. Ostan myös lisää yllätyspullia evääksi. Näissä roti-leivissä voi olla sisällä mitä hyvänsä. Vähän kuin kindereitä ostaisi. Onnistumme myös löytämään automaatin, joka hyväksyy pankkikorttimme. Talojen pihaoilla on paljon kukkia ja pihaa ympäröi leikattu pensasaita. Pihan parhaalla paikalla on yleensä pari suurta, pastellivärisillä kaakeleilla päälystettyä hautaa (Flores on pääosin kristitty). Haudan päädyssä lukee R.I.P., länkkärileffojen tyyliin.
Iltapäivällä lähdemme käymään kuumilla lähteillä. Paikka onkin todellinen natural spa ja myös paikallisten suosiossa. Suuren altaan pohjalta pulppuaa runsaast 45 asteista vettä. Vähän kauempana ovat pienet putoukset. Vesi on syönyt kiveen eri kokoisia pitkulaisia koloja, joissa on mukava köllötellä. Andreikin tulee lämpimään, virtaavaan veteen lillumaan. Lämmin vesi tuntuu hyvältä, kun olen vieläkin vähän kipeä.
Illalla syön gado gadoa. Se on ihan erilaista kuin viimeksi. Niin sen kuuluukin olla, sanoo Andrei. Ilmeisesti ainoa yhdistävä tekijä on maapähkinäkastike ja päälle ripotellut katkarapusipsit. Vuorilla sataa aina iltaisin ja on muutenkin viileää. Taas olisi goretex-takki ollut tarpeen.
Puolen päivän jälkeen saavumme jo ylängöllä vähän yli kilometrin korkeudessa sijaitsevaan söpöön Bajawan kylään. Hotellimmekin on kiva, keskellä olevasta pienestä puutarhasta näkyy kaupungin yli tulivuorelle. Hortoilemme Annan kanssa kahdestaan ympäri kylää. Ostan katukeittiöstä friteerattuja banaaneja, herkullista! Ihan muuta kuin ne suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjottavat pallukat. Ostan myös lisää yllätyspullia evääksi. Näissä roti-leivissä voi olla sisällä mitä hyvänsä. Vähän kuin kindereitä ostaisi. Onnistumme myös löytämään automaatin, joka hyväksyy pankkikorttimme. Talojen pihaoilla on paljon kukkia ja pihaa ympäröi leikattu pensasaita. Pihan parhaalla paikalla on yleensä pari suurta, pastellivärisillä kaakeleilla päälystettyä hautaa (Flores on pääosin kristitty). Haudan päädyssä lukee R.I.P., länkkärileffojen tyyliin.
Iltapäivällä lähdemme käymään kuumilla lähteillä. Paikka onkin todellinen natural spa ja myös paikallisten suosiossa. Suuren altaan pohjalta pulppuaa runsaast 45 asteista vettä. Vähän kauempana ovat pienet putoukset. Vesi on syönyt kiveen eri kokoisia pitkulaisia koloja, joissa on mukava köllötellä. Andreikin tulee lämpimään, virtaavaan veteen lillumaan. Lämmin vesi tuntuu hyvältä, kun olen vieläkin vähän kipeä.
Illalla syön gado gadoa. Se on ihan erilaista kuin viimeksi. Niin sen kuuluukin olla, sanoo Andrei. Ilmeisesti ainoa yhdistävä tekijä on maapähkinäkastike ja päälle ripotellut katkarapusipsit. Vuorilla sataa aina iltaisin ja on muutenkin viileää. Taas olisi goretex-takki ollut tarpeen.
12.7. Labuan Bajo
Aamulla kiharatukkainen kuskimme Andrei tulee meitä noutamaan hotellilta. Täkäläisten ulkonäkö ei ole erityisen aasialainen. Adrian ja moni muukin täällä voisi näyttää vaikkapa meksikolaiselta. Jotkut taas näyttävät siltä kuin olisivat kotoisin lähi-idästä. Jotkut taas voisivat olla kotoisin afrikasta. Aika sekarotuista sakkia siis. Kauniiksi täkäläisiä ei oikein parhaalla tahdollakaan voi sanoa.
Edessä on neljäpäivää autokyydillä läpi Floresin saaren "highwayta" pitkin. Lähdemme heti nousemaan serpentiinitietä ensin ohi pengerrettyjen riisipeltojen ja sitten pitkin viidakon peittämiä rinteitä. Vauhti ei päätä huimaa - onneksi! Kohtaamiset vastaantulijoiden kanssa sujuvat vilkkua, tööttiä ja valoja vilkuttamalla. Jonkin lainen paikallinen koodisto niihin kai kätkeytyy? Tio on pelkkää mutkaa ja toisella puolella on jatkuvasti jyrkänne. Autot, rekatkin, ovat pieniä ja silti ohitukset ovat ajoittain työläitä. Osa rekka-autoista on muutettu "busseiksi".Lava on tupattu täyteen porukkaa ja sen päälle on rakennettu epämääräinen katos, joka sekin on täynnä porukkaa ja tavarasäkkejä korkeana kekona. Lavalla saattaa myös olla ihmisiä ja elukoita sekaisin, kuten lehmiä, hevosia tai vesipuhveleita. Erään bussin perään on onnistuttu ripustamaan kokonainen puinen peilikaappi köysien varaan. Toisen bussin laidalla taas roikkuu pari tusinaa elävää kanaa päät alaspäin jaloistaan kiinni sidottuna. Ylempänä rinteet kasvavat bambua, banaania, macademiaa ja jotakin suuren saniaisen näköistä kasvia. Isoja puita peittää kymmenien erilaisten päälys- ja loiskasvien kerros niin, ettei alkuperäistä puuta meinaa enää niiden alta erottaa. Kylien kohdalla riemastuneet lapset juoksevat perään ja huutavat "Hello mister!" tai "Bule, bule!". Jokapaikassa teiden varsilla myydään banaania sekä käytettyihin muovisiin vesipulloihin pakattua arakia ja bensaa.Siellä täällä tienpientareella seistä jököttää lehmä. Ajamme 7 tuntia, ensin ylös ja sitten laskeudumme takaisin merenrantaan saaren etelälaidalle. Yövymme hiukan ylihintaisissa (n 30 euroa) mutta mukavissa bungaloweissa aution suuren hiekkarannan äärellä. Rannan toisessa päässä kohoa tulivuori Inerie.
Edessä on neljäpäivää autokyydillä läpi Floresin saaren "highwayta" pitkin. Lähdemme heti nousemaan serpentiinitietä ensin ohi pengerrettyjen riisipeltojen ja sitten pitkin viidakon peittämiä rinteitä. Vauhti ei päätä huimaa - onneksi! Kohtaamiset vastaantulijoiden kanssa sujuvat vilkkua, tööttiä ja valoja vilkuttamalla. Jonkin lainen paikallinen koodisto niihin kai kätkeytyy? Tio on pelkkää mutkaa ja toisella puolella on jatkuvasti jyrkänne. Autot, rekatkin, ovat pieniä ja silti ohitukset ovat ajoittain työläitä. Osa rekka-autoista on muutettu "busseiksi".Lava on tupattu täyteen porukkaa ja sen päälle on rakennettu epämääräinen katos, joka sekin on täynnä porukkaa ja tavarasäkkejä korkeana kekona. Lavalla saattaa myös olla ihmisiä ja elukoita sekaisin, kuten lehmiä, hevosia tai vesipuhveleita. Erään bussin perään on onnistuttu ripustamaan kokonainen puinen peilikaappi köysien varaan. Toisen bussin laidalla taas roikkuu pari tusinaa elävää kanaa päät alaspäin jaloistaan kiinni sidottuna. Ylempänä rinteet kasvavat bambua, banaania, macademiaa ja jotakin suuren saniaisen näköistä kasvia. Isoja puita peittää kymmenien erilaisten päälys- ja loiskasvien kerros niin, ettei alkuperäistä puuta meinaa enää niiden alta erottaa. Kylien kohdalla riemastuneet lapset juoksevat perään ja huutavat "Hello mister!" tai "Bule, bule!". Jokapaikassa teiden varsilla myydään banaania sekä käytettyihin muovisiin vesipulloihin pakattua arakia ja bensaa.Siellä täällä tienpientareella seistä jököttää lehmä. Ajamme 7 tuntia, ensin ylös ja sitten laskeudumme takaisin merenrantaan saaren etelälaidalle. Yövymme hiukan ylihintaisissa (n 30 euroa) mutta mukavissa bungaloweissa aution suuren hiekkarannan äärellä. Rannan toisessa päässä kohoa tulivuori Inerie.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)