Kävelemme aamulla Jakartan tärkeimmälle kauppakadulle. Kymmenen kaistainen katu on koristeltu istutuksin ja puukujin. Pakkien korkeat pilvenpiirtäjätornit kohoavat ylös utuiselle taivaalle. Joudumme hetken odottelemaan, ennen kuin Indonesian Palaza, kaupungin hienoin shoppailupaikka avaa ovensa. En ole koskaan ollut yhtä suuressa ja upeassa ostoskeskuksessa. Alimmissa kerroksissa on Chanelin, Versacen yms kauppoja. Ylempänä elektroniikkaa, sekä sekä suurin ruokamaailma, minkä olen nähnyt. Kaksi lyhdyin valaistua japanilaista kerrosta, lattiat luonnon kiveä ja kukkivia kirsikkapuita (muovista, tietysti). Roomalainen pylväikkö pitserioineen, moderni pelkistetty kerros pikaruokaa. Syön heti annoksen sushia ja daikonsalaattia, vaikka kello on vasta kymmenen aamulla. Jälkiruuaksi osta Fudge & Cream Factoryn banaanitoffeejäätelön. Vanilija ja suklaa jäätelö sekä täytteeksi tulevat suklaarakeet ja tuore banaani leivotaan palloksi jäisellä marmorialustalla. Korsiteeksi banaaniviipaleita ja toffeekastiketta, nam! Jatkan harhailua itäiseen siipeen. Indonesialaisia käsitöitä ja antiikkia, liian kalliita minulle. Eksyn Seibun tavarataloon, jossa on menossa alennusmyynnit. Guessin vaatteet ovat myös alennuksessa. Jotenkin päädyn ostamaan 3 farkut, 3 paitaa ja 3 kengät, kaikki Guessiltä. Tämä viimeistelee konkurssini aika tehokkaasti...
Vien tavarat hotellille ja vietän pari tuntia netissä. Sen jälkeen läheiseen kylpylään hierontaan. Illalliseksi vielä japanilaista pataruokaa. Kävelen takaisin hotellille. Jalkakäytävät ovat täynnä elämää ja ihmiset tervehtivät iloisesti. Jopa kerjäläistyttö toivottaa hyvää iltaa niin vilpittömästi hymyillen, että annan hänelle viisitonnia. Ja minä sentään en periaatteesta koskaan anna rahaa kerjäläisille! Perheet istuvat illallisella katukeittiöissä ja syövät paistettua riisiä, grillattuja satayvartaita ja tuoreita hedelmiä. Jotkut katsovat televisiota, miehet pelaavat shakkia. Jaloissani pyörii töpöhäntäisiä pikku kissoja. Muistan taas, miksi niin pidän Aasiasta. Täällä osataan nauttia elämästä! Indonesialaiset ovat lisäksi poikkeuksellisen mukavaa porukkaa, mielyttävin tuntemani kansa (ehkä tiibettiläisiä lukuunottamatta). Jakartasta en ole kuullut tai lukenut juuri mitään positiivista mistään, mutta minä pidän tästä kaupungista.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
21.7. Yogjakarta
Aamiaista rauhassa, kerrankin. Menemmeasemalle ja hyppäämme junaan, edessä 6 tunnin matka. Matkustamme business luokassa, eli pääsemme nauttimaan DVDllä pyörivästä Green Dayn live esiintymisestä. Katselen maisemia. Tiilikattoisten pienten omakotitalojen muodostamia kyliä. Jokaisella pihalla banaanipuu ja papaijja, pari kanaa tai vuohi. Pensasaidat ympäröivät pihoja, lapset leikkivät kapeilla kyläkujilla. Sitten riisipeltoja, ensin pienten kaistaleiden muodostamaa tilkkutäkkiä ja sitten yhä suurempia. Lopulta tasainen häikäisevä matto jatkuu silmän kantamattomiin. Viivasuoran tasangon vastakohtana, pilvien yläpuolella kohoaa valtavan tulivuoren silhuetti. Se erottuu vain juuri ja juuri, sillä kosteus tekee ilmasta usvaista. Lopulta riisitasanko vaihtuu Jakartan esikaupungeiksi ja teollisuusalueiksi. Talot on rakennettu melkein rataan kiinni, väliin jää vain kapea kävelypolku täynnä elämää. Lapset leikkivät melkein kiskoilla. Välillä viereisillä raiteilla kävelee ihmisiä. Ensin kiskoilla kulkee mies, sitten heti perään veturi ja taas toinen mies. Miten tämä voi toimia? Pahimmillaan tilaa väistämiseen ei edes ole. Hääkatoskin on rakennettu rataan kiinni. Katukeittiöiden ohi pääsee vain kiertämällä raiteiden kautta. Välillä kiskoja reunustaa vihannesmaa tai suuri kala-allas. Slummeja ei juuri ole, vasta lähempänä keskustaa näkyy hökkelialuetta. Kerrostalot ovat korkeintaan 2-3 kerroksisia ja niitä on vähän. Korkeita taloja on vain aivan Jakartan ydinkeskustassa. Miksi Indonesiassa kaikilla on varaa asua söpöissä pienissä omakotitaloissa, mutta Suomessa ei?
Majoitumme taas backpackereiden suosimalle kadulle Jalan Jaksalle, tällä kertaa vähän parempaan hotelliin (60 euroa yö).
Majoitumme taas backpackereiden suosimalle kadulle Jalan Jaksalle, tällä kertaa vähän parempaan hotelliin (60 euroa yö).
20.7. Legian, Bali
Lennämme aamuvarhaisella Yogjakartaan (40 euroa). Portti vaihtuu ennen lentoa pariinkin otteeseen. Portista kävellään suoraan ulos kentälle, ja sen jälkeen pitää osata itse harhailla oikeaan koneeseen. Mutta itse lento on taas ok ja hetkessä olemme Yogjakartalla Jaavan saarella. Syön indonesialaista aamiaista kentällä: riisiä, munakasta, keitetty ja sen jälkeen friterattu chilillä maustettu muna, grillattu pikkukala ja vihdalta maistuvia vihanneksia. Sillä aikaa Anna tutustuu pieneen vanhaan valkotukkaiseen mieheen, joka näyttää aivan Karate Kidin japanilaiselta opettajalta. Ukosta tulee välittömästi mielyttävä vaikutelma ja päätämme palkata hänet autoineen koko päiväksi (50 eur). Ensin ajamme Borobuduriin, vanhaan buddhalaistemppeliin, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Temppeli on ollut hylätty, mutta eurooppalaiset aloittivatsen kunnostuksen jo 1800 luvulla ja kunnostus vietiin loppuun YK:n varoin. Siitä hyvästä valkoihoiset saavat tietysti taas maksaa moninkertaisen lipun hinnan, 15 dollaria. Temppeli on erityisen kiinnostava, muttei erityisen vaikuttava. Sen sijaan minuun tekee vaikutuksen museon englanninkielinen selostusteksti, joka on ilmeisesti tehty Googlen käännösohjelmalla. Lauseet ovat melko käsittämättömiä. Mieleen jää myös järjettömän laaja matkamuistohelvetti, josta en meinaa löytää ulospääsyä. Myynnissä olisi kaikenlaista tarpeellista, kuten stupalla varustettu tuhkakuppi. Sorrun kuitenkin itsekin ostamaan muistoksi kaksi kivistä leijonaa.
Opas setä ajeluttaa meitä ympäri kauniita pikkuteitä pitkin. Riisipellot hehkuvat vihreää ja jokaisella tilkulla puuhastelee maatyöläinen kumartuneena, kasvot olkihatun varjossa. Joet ovat uurtuneet syvälle maahan. Kylät ovat pieniä ja viihtyisiä, tiilestä rakennettuja. Ihmiset istuvat pihoilla lapsineen. Aika idyllistä tämä Jaavan maaseutu. Ajamme myös läpi kylän, jossa tiiliä valmistetaan. Masuuneissa hehkuu tuli ja valmiit tiilet on ladottu pinoihin.
Tie lähtee nousemaan suoraan ylöspäin. Pellot vaihtuvat metsäksi. Tosin täälläkin on joskus ollut riisipeltoja ja ne erottuvat vielä portaina rinteessä. Alue on metsitetty, jotta metsä hidastaisi purkauksen sattuessa laavan valumista alas rinnettä. Keskellä rinnettä on syvä kaivos, josta näppään pari valokuvaa. Ylempänä rinteellä pysähdymme laavavirtaa varten rakennetun kanjonin alareunaan. Kävelemme ylös rinnettä. Lähden seuraamaan edelläni kulkevaa opasta ja turistia. Saan heidät lopulta kiinni. Opas alkaa välittömästi ylistää Nokiaa, kun kuulee kotimaani. Hän valittelee, etteivät indonesialaiset saa aikaiseksi mitään vastaavaa. Turistipoika on ja Japanista ja tyytyy hymyilemään, koska ei juuri osaa englantia. Opas puhuu paitsi sujuvaa englantia ja myös japania. Hän pyytää meitä illalliselle. "Indonesian men, I know you!" nauraa Anna hänelle.
Käymme vielä hindutemppelillä. Odotan autossa, koska olen mielestäni jo nähnyt niitä riittävän määrän Intiassa. Oppaamme käy sillä aikaa rukoilemassa. Tajuan, etten ole koskaan käynyt moskeijassa. Palaamme Yogjaan ja oppaamme haluaa viedä meidät halpaan hotellin. Hänen valintansa on kuitenkin täynnä. Käymme läpi monta hotellia, kaikki yhtä sotkuisia. Lopulta päädymme hiukan muita parempaan loukkoon (14 euroa). Kylpyhuone on likainen ja hanat hajoavat käsiin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen vaihdamme toiseen, siistiin ja viihtyisään paikkaan aivan lähellä (40 euroa). Illallinen backpacker ravintolassa, jossa pelottelemme pari samassa pydässä istuvaa nuorta brittityttöä tarinoillamme. Syön tofuburgerin ja salaatin. Tofuni on friteerattu. Brittityttö tilaa paistetun jäätelön ja ihmettelee, mitähän se mahtaa olla. "Se on takuu varmasti friteerattu" sanon, "niin kuin kaikki ruoka täällä". Ja todellakin, jotenkin ovat saaneet kylmän jäätelöpallon päälle aikaiseksi friteerauskuoren.
-
Indonesiassa voi matkustaa halvalla. Huoneen saa 7-10 eurolla, jos sopeutuu siihe, että lattiat ovat lian peitossa ja vessa haisee. Ruuan saa 60 sentillä, jos tyytyy syömään riisiä, tulista kastiketta ilman vihanneksia ja friteerattuja pallukoita (tosin kala on usein ollut hyvää). Bussit lautat ja junan sika-osasto eivät ole kalliita, jopa lennot ovat halpoja. Mutta siistiä huonetta ei valitettavasti saa alle 35 euron ja vähänkin parempi ruoka maksaa sekin 10 kertaa enemmän. Tämä matka on tullut todella kalliiksi. Tai sitten minä olen tullut vanhaksi, kun haluan siistin vessan ja eurooppalaisen aamiaisen?? Joka tapauksessa Indonesia jää mieleeni maana, joka kaipaisi kipeästi mäntysuopaa ja juuriharjaa. Vain Intia on ollut tätä maata suttuisempi.
Opas setä ajeluttaa meitä ympäri kauniita pikkuteitä pitkin. Riisipellot hehkuvat vihreää ja jokaisella tilkulla puuhastelee maatyöläinen kumartuneena, kasvot olkihatun varjossa. Joet ovat uurtuneet syvälle maahan. Kylät ovat pieniä ja viihtyisiä, tiilestä rakennettuja. Ihmiset istuvat pihoilla lapsineen. Aika idyllistä tämä Jaavan maaseutu. Ajamme myös läpi kylän, jossa tiiliä valmistetaan. Masuuneissa hehkuu tuli ja valmiit tiilet on ladottu pinoihin.
Tie lähtee nousemaan suoraan ylöspäin. Pellot vaihtuvat metsäksi. Tosin täälläkin on joskus ollut riisipeltoja ja ne erottuvat vielä portaina rinteessä. Alue on metsitetty, jotta metsä hidastaisi purkauksen sattuessa laavan valumista alas rinnettä. Keskellä rinnettä on syvä kaivos, josta näppään pari valokuvaa. Ylempänä rinteellä pysähdymme laavavirtaa varten rakennetun kanjonin alareunaan. Kävelemme ylös rinnettä. Lähden seuraamaan edelläni kulkevaa opasta ja turistia. Saan heidät lopulta kiinni. Opas alkaa välittömästi ylistää Nokiaa, kun kuulee kotimaani. Hän valittelee, etteivät indonesialaiset saa aikaiseksi mitään vastaavaa. Turistipoika on ja Japanista ja tyytyy hymyilemään, koska ei juuri osaa englantia. Opas puhuu paitsi sujuvaa englantia ja myös japania. Hän pyytää meitä illalliselle. "Indonesian men, I know you!" nauraa Anna hänelle.
Käymme vielä hindutemppelillä. Odotan autossa, koska olen mielestäni jo nähnyt niitä riittävän määrän Intiassa. Oppaamme käy sillä aikaa rukoilemassa. Tajuan, etten ole koskaan käynyt moskeijassa. Palaamme Yogjaan ja oppaamme haluaa viedä meidät halpaan hotellin. Hänen valintansa on kuitenkin täynnä. Käymme läpi monta hotellia, kaikki yhtä sotkuisia. Lopulta päädymme hiukan muita parempaan loukkoon (14 euroa). Kylpyhuone on likainen ja hanat hajoavat käsiin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen vaihdamme toiseen, siistiin ja viihtyisään paikkaan aivan lähellä (40 euroa). Illallinen backpacker ravintolassa, jossa pelottelemme pari samassa pydässä istuvaa nuorta brittityttöä tarinoillamme. Syön tofuburgerin ja salaatin. Tofuni on friteerattu. Brittityttö tilaa paistetun jäätelön ja ihmettelee, mitähän se mahtaa olla. "Se on takuu varmasti friteerattu" sanon, "niin kuin kaikki ruoka täällä". Ja todellakin, jotenkin ovat saaneet kylmän jäätelöpallon päälle aikaiseksi friteerauskuoren.
-
Indonesiassa voi matkustaa halvalla. Huoneen saa 7-10 eurolla, jos sopeutuu siihe, että lattiat ovat lian peitossa ja vessa haisee. Ruuan saa 60 sentillä, jos tyytyy syömään riisiä, tulista kastiketta ilman vihanneksia ja friteerattuja pallukoita (tosin kala on usein ollut hyvää). Bussit lautat ja junan sika-osasto eivät ole kalliita, jopa lennot ovat halpoja. Mutta siistiä huonetta ei valitettavasti saa alle 35 euron ja vähänkin parempi ruoka maksaa sekin 10 kertaa enemmän. Tämä matka on tullut todella kalliiksi. Tai sitten minä olen tullut vanhaksi, kun haluan siistin vessan ja eurooppalaisen aamiaisen?? Joka tapauksessa Indonesia jää mieleeni maana, joka kaipaisi kipeästi mäntysuopaa ja juuriharjaa. Vain Intia on ollut tätä maata suttuisempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)